Jisatsu ga issho ni damashouka?

Japani on itsemurhien luvattu maa, ja kansa, jonka kielessä on 16 eri termiä erilaisille ja eri tavoin tehdyille itsemurhille, on a) tavalla b) toisella kipeä.

Ja maassa joka neljäs kansalainen on harkinnut itsemurhaa. Ja kaupan päälle nuoret aikuiset ovat kaikkein raskasmielisimpiä, sillä yleisintä itsemurhan pohdinta on kaksikymppisten ikäryhmässä.

Kaikkiaan 23,4 prosenttia mittaukseen vastanneista aikuisista sanoi harkinneensa itsemurhaa. Osuus kasvoi edellisestä, vuonna 2008 tehdystä tutkimuksesta, yli neljä prosenttiyksikköä.

Japanin itsemurhaluvut ovat maailman synkimpien joukossa. Joka vuosi yli 30 000 japanilaista tekee itsemurhan. Tutkimukseen osallistui 2 000 ihmistä.

Japani on niin kipeä yhteiskunta kuin mitä se on, koska siellä vallitsevana uskontona on [tai pikemminkin joskus on ollut] shintolaisuus ja sekin on maallistunut. Siellä yksinkertaisesti vallitsee shintolaisten arvojen (kollektivismi, militarismi, feodalismi) jälkeensä jättämä arvotyhjiö. Tavat ovat olemassa, mutta niiden takana oleva arvopohja on mädännyt pois. Siellä on memeettinen tyhjiö.

Itsemurha on japanilainen kansantapa. Se yksinkertaisesti nähdään kunniallisena tapana pois siitä hirvittävästä yhteisöllisyyden, kollektiivisuuden ja häpeäkulttuurin loukusta. Kollektiiviset kulttuurit ovat aina helvetillisiä käärmeenpesiä, ja niissä vallitsee poikkeuksetta kiusaamisen, ahdistamisen ja syrjinnän kulttuuri. Japani on ksenofobinen ja rasistinen yhteiskunta. Ja kun yksilö alkaa voimaan pahoin, kukaan ei välitä tippaakaan. Ihmiset ovat tällaisessa yhteiskunnassa kulutustavaraa, ja uusia syntyy kuksimalla.

Kollektiivinen kulttuuri tuottaa avuttomia yksilöitä. Japanilainen on yksilönä täysin avuton joutuessaan yhteisön ulkopuolelle. Kollektiivinen kulttuuri ei anna ihmiselle mitään selviytymiskeinoja tämän joutuessa syystä tai toisesta yhteisön ulkopuolelle. Pikemminkin niin, että yhteisö olettaa yksilön tunnustavan epäonnistumisensa ja rankaisevan siitä itseään surmaamalla itsensä. Itsemurha ikäänkuin puhdistaa yksilöltä kaikki ne synnit, jotka tämä on tehnyt yhteisöä kohtaan epäonnistumalla elämässään.

Voiko japanilaista yhteiskuntaa muuttaa jotenkin terveemmäksi ja vähemmän julmaksi? Vastaus on, että ei voi. Uskonto luo yhteiskunnan, ei päinvastoin, ja japanilainen shintolaisuuden jälkeensäjättämä arvotyhjiö on luonut näköisensä yhteiskunnan – jonka hedelmistä japanilaiset nyt saavat nauttia. Ensin on synnyttävä yksilökeskeinen uskonto ja sen vaikutettava yhteiskuntaan, jotta japanilaiset oppivat rakastamaan itseään.

Skandinaavisen raskasmielisyyden ymmärtää, ja kun siihen lisätään painostava yhteiskunta, brutaali ilmasto, karu luonto ja kaikkialle päälletunkeva rumuus, niin ei ihmekään, jos suomalainen alkaa miettiä remmikeinua. Mutta Japani! Maa, jossa kauneus on perusarvo ja jossa luonto on jakanut lahjojaan auliisti. Korkea elintaso tekee ihmisen vähemmän onnettomaksi, mutta se ei tee ihmistä enemmän onnelliseksi. Ja Japani jo nykyisellään kärsii yhdestä maailman alhaisimmasta syntyvyydestä.

Nuo kaikki tekijät yhdessä ovat hirvittävä aikapommi.