Velka on veli otettaessa ja käly maksettaessa

Ruukinmatruuna törmäsi mainioon blogiin Raha ja talous, joka menikin tuonne hormien ja laskurännien osastoon. Sen lukeminen oli varsin valaisevaa.

Ruukinmatruunalla kävi jokin aika sitten niin, että pallo lähti jalasta viimeisen asuntolainan maksuerän jälkeen. Koti on ikioma eikä enää pankin oma. Mutta mitä pankki siihen? Onnitteliko se meitä hyvin suoritetusta urakasta ja kiittelikö? Toivottiko se meidät vielä uudestaan hattu kourassa hakemaan velkaa?

Ei. Nyt alkoi mainospommitus. Ota lainaa. Halvalla korolla. Kakkosasuntoon. Mökkiin. Veneeseen. Autoon. Kulutukseen. Keittiöremonttiin.Velkaa! Velkaa! Velkaa! Ja halvoilla koroilla - olemmehan AAA+ -luokan asiakkaita, kun emme jättäneet yhtään lyhennystä väliin ja maksoimme velan pois ennen aikojamme. Pankki aivan tietoisesti suoraansanoen tyrkyttää meille velkaa - aivan kuin se haluaisi saada meidät velkakoukkuun. Kauas on tultu niistä ajoista, kun isukki ja äippä puoli vuosisataa sitten kävivät anomassa lainaa omaa kotia varten ja piti olla vakuudet ja takaajat ja alkupääoma.

Mitä raha oikeastaan on? Peruskoulun kaupallisissa aineissa aikoinaan opetettiin, että raha on arvon mitta ja toisaalta raha on vaihdon väline. Näin varmasti onkin, mutta raha on myös paljon muuta - termoekonomiassa raha on energian ekvivalentti - mutta rahan perimmäinen olemus valkeni ruukinmatruunalle kuin satori.

Raha on velkaa.

Kyllä, juuri niin. Kaikki raha on velkaa - jokainen seteli on velkakirja ja tase pankkitilillä merkitsee sitä, paljonko omistajalla on joko aktiivaa tai passiivaa. Kun raha siirtyy tililtä toiselle, se merkitsee velan diskonttaamista. Pankkitilin saldo itse asiassa merkitsee diskonttausvaraa. Jos ruukinmatruunalla on tilillään tuhat euroa, se merkitsee, että hänellä on kyky diskontata velkaa itseltään tuhannen euron edestä. Kun ruukinmatruuna ostaa kahvin ja jäätelön ja maksaa siitä viisi euroa, se merkitsee että hän diskonttaa itseltään viiden euron edestä velkaa kahvilalle, ja saa vastineeksi hyödykkeen. Diskonttaus siirtyy ruukinmatruunan tilillä kreditiltä debetille, ja kahvilan tilillä debetiltä kreditille. Saamapuolen lainaa kutsutaan yleisesti nimellä luotto, kredit ja vastuupuolen lainaa nimellä velka, debet. Visa Credit on todellakin luoton diskonttaamista, kun taas Visa Debet on velan diskonttausta. Maksettaessa kahvi ja jäätelö Visa Creditillä kahvila luottaa siihen, että se saa velkakirjan (rahan) Luottokunnalta, kun taas maksettaessa Visa Debetillä velkaa diskonttautuu viiden euron edestä ruukinmatruunalta kahvilalle.

Ja tästä syystä pankki suorastaan tyrkyttää meille lainaa. Se haluaa muuttaa luottomme velaksi. Näin meistä tulisi (jälleen) pankin torppareita.

Rahan velkaluonne liittyy ensisijaisesti fiat-rahaan. Ilman fiat-rahaa nykyinen talousjärjestelmämme ja kapitalismi ei olisi mahdollinen. Fiat-raha keksittiin ensimmäisenä Kiinassa, ja Euroopassa se otettiin Ruotsissa käyttöön 1661. Sen luonnetta ei tuolloin ymmärretty - ja Palmstruchin pankki menikin pian konkurssiin 1668.

Klassisesta taloustieteestä nousevan selitysmallin mukaan rahan ensisijainen tehtävä on toimia vaihdon välineenä. Käytössä oleva raha on siten valikoitunut historian saatossa ihmisyhteisön käyttöön monista lukuisista vaihtoehdoista. Tämä on mahdollistanut siirtymisen vaihdantataloudesta (barter trade) rahatalouteen (money trade). Raha on kuitenkin kaikissa tapauksissa objektiivista arvoa sisältävä hyödyke - suomen kielen sana raha tarkoittaa tarkasti "oravannahkaa", sillä oravannahka oli menneinä vuosisatoina haluttu vaihdantahyödyke: riittävän pieni kulkeakseen mukana ja erinomainen nahkurin materiaali. Aikaisemmin erilaiset käyttöhyödykkeet, kuten vilja tai suola toimivat rahana, mutta korvautuivat myöhemmin arvometalleilla. 1b-ryhmän metallien - kuparin, hopean ja kullan - kemiallinen kestävyys takasi niiden arvon ja teki niistä ylivertaisen vaihdon välineen muihin hyödykkeisiin verrattuna. Niiden suuri tiheys merkitsi pientä fyysistä kokoa ja helppoa punnittavuutta - jalometallirahan arvo määritellään sen painon mukaan.

Tämän niin kutsutun metallistisen näkemyksen mukaan raha on aina viime kädessä jalometallia, johon liikkeessä olevat setelit ovat lopulta vaihdettavissa. Tällöin puhutaan hopea- tai kultakannasta. Vain vaihdettavuus kultaan, hopeaan tai muuhun jalometalliin antaa paperirahalle (tai elektroniselle pankkirahalle) merkityksen ja mahdollisuuden toimia vaihdon välineenä. Historian saatossa metallistinen traditio on ollut hallitseva ajatusmalli, minkä vuoksi esimerkiksi viimeisen 200 vuoden aikana kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on haluttu rakentaa toistuvasti kultakannan varaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että käytössä olevalle valuutalle on määrätty tietty kiinteä vaihtokurssi suhteessa kultaan.

Kultakannassa on yksi paha vika. Jalometallien määrä maapallolla on rajallinen, mikä merkitsee, että taloudesta tulee lopulta nollasummapeli. Se puolestaan aiheuttaa deflaatiota. Joka ainoa kulttuuri, joka on turvautunut kultakantaan, on joutunut deflaation kouriin, jota sitten on yritetty hoitaa inflaatiolla eli rahan arvon heikentämisellä - pääasiassa tuhoisin seurauksin. Klassinen esimerkki tästä on Rooma, joka oli käytännössä konkurssissa 200-luvun lopulle tultaessa, ja jonka ainoastaan Diocletianuksen reformit pelastivat lopulliselta konkurssilta. Mutta keskiajalla törmättiin uuteen ilmiöön: talous kasvoi nopeammin kuin hopeavaranto - ja tämä talouskasvu vaati rahan arvon huonontamista että rahamäärä pysyisi talouskasvun kintereillä eikä raha deflatoituisi. Sanottiin, että 1200-luvulla Filip II Augustin aikana Ranskassa ei ollut yhtään puhdasta hopeakolikkoa. Ainoa syy, miksi keskiajan Eurooppa ei romahtanut Länsi-Rooman tapaan, oli talouskasvu: tuotannon kasvu kompensoi puolestaan deflaation estämiseksi suoritetun rahan arvon huononemisen. Länsi-Roomalla ei ollut omaa vientituotantoa, ja siksi se luhistui.

Niinpä tämä metallistinen näkemys rahasta onkin kohdannut kritiikkiä yhtä pitkään kuin mitä se on toiminut valtavirtaisena ajatusmallina. Esimerkiksi Englannissa käytiin jo 1800-luvun alussa ja uudelleen vuosisadan puolivälissä keskustelua siitä, pitäisikö rahoitusjärjestelmä sittenkin rakentaa vaihtoehtoiselle pohjalle ja olisiko rahan vaihdettavuudesta kultaan syytä luopua. Vastapuolen näkemyksen mukaan rahaa tulisi laskea liikkeelle taloudessa vallitsevan kysynnän perusteella eikä kultavarannon tulisi rajoittaa rahan määrää taloudessa. Toinen ongelma oli, että talous kasvoi nopeammin kuin Bank of Englandin kultavaranto - liikkeellä olevalle rahalle ei ollut enää kultakatetta, ja Englanti oli joutua deflaatiokierteeseen. Rahaa ei enää nähty vaihdon välineeksi valikoituneena hyödykkeenä, vaan taloudellisesta tai laajemmin yhteiskunnallisesta toiminnasta nousevana sosiaalisena suhteena.

Vuonna 1913 brittiläinen diplomaatti ja taloustieteilijä Alfred Mitchell-Innes julkaisi kriittisen analyysin rahasta asettaen jälleen kerran klassisen näkemyksen hyödykerahasta kyseenalaiseksi. Mitchell-Innesin mukaan taloustietelijät olivat epäonnistuneet huomaamaan, että tosiasiassa raha edusti aina velkasuhdetta kahden osapuolen, ostajan ja myyjän, välillä. Historiallinen tarkastelu osoitti, ettei rahalla koskaan ollut sisäistä arvoa, joka olisi voitu objektiivisesti mitata esimerkiksi kolikossa olevan kullan tai hopean määrällä. Päinvastoin, rahan määrän muutos markkinoilla merkitsi sen arvon muuttumista - julmimpana esimerkkinä se, miten Etelä-Amerikasta virrannut hopea myrkytti Espanjan talouden uudella ajalla ja aikaansai inflaatiokierteen. Siksi myös metallirahan arvo riippui väistämättä ulkopuolisista tekijöistä. Näin sekä paperiraha että metalliraha toimivat yhtäläisesti merkkinä velkasuhteesta, joita eri osapuolien välille taloudellisessa toiminnassa jatkuvasti syntyy. Ainoa ero on siinä, että lumppupaperin määrä maapallolla on huimasti suurempi kuin jalometallien.

Mitchell-Innesin essee What Is Money merkitsi uuden aikakauden alkua rahan luonteen ymmärtämisessä. Hänen havaintonsa oli, että kaikki raha on velkaa. Mitchell-Innesin hahmottelemaa rahateoriaa, jossa raha on velkasuhteen konkreettinen muoto, on pidetty perusteltuna lähtökohtana nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän analyysille. Myöhemmin monet merkittävät taloustieteilijät, kuten John Maynard Keynes ja Joseph Schumpeter, ovatkin käyttäneet teoksissaan kyseistä näkemystä rahasta. Karl Marx ei tätä tajunnut Pääomassa. Vaikka valtavirtaisen taloustieteen piirissä raha nähdään ensisijaisesti arvon mittana, ovat Keynesin ja Schumpeterin seuraajat kehittäneet rahateoriaa, joka pystyy valottamaan klassisen taloustieteen teorioita paremmin modernin rahatalousjärjestelmän mekanismeja.

Raha ja taloudellinen toiminta ovat erottamattomat siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen rahatalousjärjestelmässä suoritettava liiketoimi (transaktio) synnyttää väistämättä rahallistetun velkasuhteen. Ostaja diskonttaa omaa luottoaan myyjälle ja saa siitä hyödykkeen vastineeksi. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä velkasuhteen rahallistaa pankki. Siksi jokaisessa maksutapahtumassa on mukana aina kolme osapuolta, vaikka arkikokemuksessa pankin toiminta jääkin usein huomaamatta. Kun ostaja ja myyjä muuttavat tietyn hyödykkeen omistussuhdetta, syntyy heidän välilleen myyntihetkellä myös velkasuhde. Ostajasta tulee velallinen - hänelle syntyy velka - ja myyjästä velkoja - hänelle syntyy luotto.

Entäpä se kolmas osapuoli - pankki - miten se asiaan liittyy? Pankki suorittaa velkasuhteen rahallistamisen tekemällä kahdenkertaisen kirjanpitomerkinnän tietojärjestelmäänsä kreditoimalla (kartuttamalla) myyjän tiliä ja debitoimalla (vähentämällä) ostajan tiliä. Käytännössä raha maksuvälineenä on olemassa vain maksuhetkellä, jolloin pankki suorittaa toisensa kumoavat kirjaukset transaktion osapuolten tileille. Raha on siis virtuaalista - se häviää yhtä nopeasti kuin se on syntynytkin. Rahallistettu velkasuhde jää kuitenkin elämään pankkitalletusten ja velkojen muodossa, sillä vaikka myyjän ja ostajan välinen taloudellinen suhde on transaktion jälkeen selvitetty, on kummankin osapuolen varallisuusasema ja sitämyötä asetelma muuttunut uuden velkasuhteen solmimisen myötä.

Arkikielessä rahalla tarkoitetaan pankkitalletusta tai hallussa olevaa käteistä rahaa, jotka molemmat edustavat kuitenkin aina velkasuhdetta ja siinä velkojan asemaa. Raha merkitsee oikeutta velkoa jotakuta toista Positiivinen saldo pankkitilillä eli arkikielessä luotto tarkoittaa sitä, että tilin omistajalla on oikeus vaatia ympäröivältä yhteisöltä hyödykkeitä ja työsuoritteita saldon osoittaman määrän verran. Vastaavasti negatiivinen saldo eli arkikielessä velka tarkoittaa tilinomistajalle velvollisuutta suorittaa yhteisölle velkasaldoa vastaava määrä hyödykkeitä. Kun kaikki velkasuhteet on selvitetty, ei taloudessa enää ole rahaa sen arkisessa merkityksessä.

Näin ollen sekä velanluonti, raha, rahatalletukset ja velka liittyvät erottamattomasti ihmisten taloudelliseen toimintaan. Jos rahataloudesta poistetaan bruttovelka ja rahatalletukset, myös taloudellinen toiminta lamaantuu. Nettomääräisesti arvioituna rahan ja velan summa taloudessa on kuitenkin aina nolla. Jokaisella positiivisella pankkitalletuksella on jossain taloudessa vastineena negatiivinen velka - joko suoritteena tai hyödykkeenä. Velka ja rahatalletukset ovat saman asian kaksi eri puolta. Tämä on nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeinen seikka.

Ja tästä syystä pankki suorastaan tyrkyttää lainaa. Se haluaa synnyttää velkasuhteen itsensä ja meidän välille ja näin saada meiltä työsuoritteita vastineeksi. Velka merkitsee vapauden vaihtamista velvollisuudeksi.

Onko pankki kiinnostunut rahoistamme? Onko pankki kiinnostunut saamaan omansa takaisin?

Ei. Se on kiinnostunut velanmaksukyvystämme - siitä, että suoritamme maksumme ajoissa ja että suoritamme sille suoritteemme säännöllisesti. Että olemme sen torppareita.

Tästä seuraa, että pankki on rahatehdas.

Pankki synnyttää rahaa tyhjästä - antolainauksen kautta. Pankki luo rahaa taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Pankki synnyttää luoton, joka muuttuu asiakkaan velaksi. Pankki merkitsee omalle tililleen debeitille velan, joka tulee asiakkaan kredit-puolelle. Niiden summa on nolla, joka merkitsee että raha oli olemassa vain sen hetken, jolloin laina luotiin. Tällä lainalla me sitten voimme ostaa hyödykkeitä ja palveluita. Ja mitä rivakammin pankki luo rahaa, sitä vinhempaa talouden polkumylly pyörii - toki sillä provisolla, että kaikelle luodulle rahalle syntyy kysyntää ja kaikki velka maksetaan niin, että rahan ja velan kokonaissumma pysyy nollana.

Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen - sisäsyntyinen - ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten klassiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät. Itse asiassa keskuspankkirahan määrä riippuu nykymuotoisessa rahajärjestelmässä juuri liikepankkien luomien velkojen ja pankkitalletusten määrästä.

Mutta vaikka pankki on rahatehdas, se ei ole Barsoomin ilmatehdas. Rahaa ei voi synnyttää rajattomasti, sillä siitä seuraa inflaatio eli rahan arvon alenemine. Kuten arkikokemus osoittaa, liikepankit eivät hyväksy kaikkia lainahakemuksia, vaan ainoastaan luottokelpoisiksi arvioidut asiakkaat saavat lainansa. Kun luottokelpoisuusvaatimukset täyttyvät, pankit lainaavat kuitenkin talouteen rahaa juuri sen kysyntää vastaavan summan. Tästä lainasta ne perivät korkoa, jolla ne itse elävät ja joka kattaa niiden kulut. Korkoprosentti riippuu toisaalta yleisestä markkinakorosta ja toisaalta velallisen luottokelpoisuudesta - todennäköisyydestä, jolla velallinen kykenee suoriutumaan velvollisuuksistaan. Tällä tavalla rahan tarjontakäyrä muodostuu vaakasuoraksi. Pankkien näkökulmasta luottokelpoisuuden tasoon vaikuttaa muun muassa yleinen taloudellinen tilanne, jonka muuttuessa paremmaksi yhä useampi lainaaja pystyy suoriutumaan veloistaan. Näin ollen hyvät ajat ruokkivat yleensä lainojen myöntämistä ja velkaantumista, jolla on puolestaan edelleen positiivisia vaikutuksia talouden kehitykseen ja talouskasvuun. Toisaalta sama dynamiikka ruokkii myös kuplia, joiden seuraukset voivat osoittautua erittäin pahoiksi erityisesti silloin, kun luotua velkarahaa on käytetty ensisijaisesti reaalitalouden ulkopuolisiin investointeihin – keinotteluun rahoitusmarkkinoilla. Taloudessa siis vallitsee positiivinen takaisinkytkentä - härkä ruokkii härkää ja karhu karhua. Kapitalismi ei ole itsestabiloituva järjestelmä vaan miksi se omilleen jätettynä muuttuu vain huonosta entistä huonommaksi ja miksi se kaikkien positiivisesti takaisinkytkettyjen järjestelmien tapaan vaatii säätöä.

Vanhan latteuden mukaan velka on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa. Näin ei kuitenkaan ole. Se on pikemminkin käly - siis veljen vaimo - ja veljenpoikien äiti. Ilman velkaa ei synny veljenpoikiakaan ja ilman velkaa ei myöskään talous pyöri.

Mutta pankki se on pankeillakin - ja meillä se on Euroopan keskuspankki, EKP. Keskuspankeilla ei ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa rahan määrään taloudessa, sillä rahan luonti on ensisijaisesti liikepankkien käsissä. Keskuspankki voi kuitenkin vaikuttaa rahan määrään välillisesti, koska se määrittelee taloudessa vallitsevan korkotason eli meidän tapauksessamme EURIBORin. Tämä etuoikeus syntyy siitä, että vaikka liikepankit voivat luoda rahaa rajattomasti, ne eivät voi suorittaa keskinäisiä vaateitaan itse luomallaan rahalla. Tämä korko on se hinta, jonka pankit maksavat siitä rahasta, jota ne käyttävät toistensa välisissä transaktioissaan. Jos jokainen pankki loisi itsenäisesti omaa rahaa ja käyttäisi sitä, siinä kävisi nopeasti kuin Palmstruchin pankille Tukholmassa.

Jotta liikepankkien toiminta olisi kannattavaa, on niiden nostettava omista lainoistaan perittävää korkoa asiakkailtaan keskuspankkirahan koron muutoksia seuraten. Koron noustessa lainojen kysyntä sekä tarjonta vähenevät, kun toisaalta yhä harvempi asiakas ottaa lainaa ja toisaalta investointien diskonttaus käy kannattamattomaksi. Korkoprosentilla hallitaan myös työttömyyttä ja pidetään työttömyysprosentti riittävän korkeana: kapitalismi ei toimi ilman riittävän korkeaa luonnollista työttömyyttä (NAIRU). Tällä tavalla keskuspankki vaikuttaa korkopolitiikallaan välillisesti myös liikepankkien hallitsemiin velkamarkkinoihin ja sitä kautta tapahtuvaan rahan luontiin sekä taloudellisten toimijoiden valintoihin ja toimintamahdollisuuksiin.

Entäpä sitten velkaantuminen? Määritelmän mukaanhan konkurssi on tilanne, jossa velkojen määrä ylittää velallisen maksukyvyn. Tässä onkin catch: velkojen määrä ei suinkaan riipu velkapääomasta vaan lyhennyksistä. Konkurssi seuraa silloin, jos velallinen ei kykene suoriutumaan velkojensa lyhennyksistä. Jos velan lyhennys on 300 euroa kuussa ja velallisella on liikenevää rahaa vain 200 euroa kuussa, sillä ei ole merkitystä, onko velkapääoma 10 000 euroa vaiko 1 000 000 euroa. Lopputulos on aivan yhtä lailla konkurssi.

Kreikka ei ole lirissä siksi, että sillä olisi valtava määrä velkaa. Kreikka on lirissä siksi, ettei se kykene suoriutumaan vähäisistäkään veloista. Britannialla on velkaa viisi kertaa maan BKT, mutta se kykenee maksamaan velkansa. Mitään ongelmaa ei ole. Kreikan velkaantumisaste on Britanniaa pienempi, mutta Kreikka ei kykene maksamaan velkojaan. Sillä on mani finis ja pomppa kanis. Suomella on yksi EU:n pienimpiä velkaantumisasteita ja Suomi on erinomainen velanmaksaja. Siksi Suomella ei ole hätäpäivää - paitsi velkojana. Suomi on luotottanut Kreikkaa, ja nyt on vaara, että saatavat jäävät saamatta. Tästä syystä luottoluokitus on niin tärkeä asia - se mittaa velallisen velanmaksukykyä ja sitä hintaa, millä lainaa saa - vai saako lainkaan.

Meidän ei ole syytä pelätä valtionvelkaa. Se, mitä on syytä pelätä, on velanmaksukyky. Funktion f(€) sijasta olennaisempi on funktion derivaatta df(€)/dt. Tästä syystä velanmaksukyvystä on syytä pitää huolta. Toki mitä alhaisempi valtionvelka on, sitä enemmän meillä on pelivaraa. Mutta sitä vähemmän myös vaurautta. Ne maat, joilla on alhainen valtionvelka, eivät välttämättä ole mitenkään vauraita. Alhainen valtionvelka merkitsee usein yhteiskunnan alhaista kehitystasoa.

Finanssikriisin myötä julkisen velan määrä on kasvanut huomattavasti BKT:tä nopeammin, mutta se on samalla tasoittanut muiden velkaerien pienentymistä. Toisin kuin 1990-luvun lamassa, jota ytitettiin hoitaa monetarismin keinoin - katastrofaalisesti, tätä nykyistä 2008 lamaa hoidettiin keynesiläisittäin elvyttämällä. Julkinen velkaraha on kulkeutunut tuotannollisen toiminnan ulkopuolelle, kuten esimerkiksi rahoitusmarkkinoille valtion rahoittamien bail out -ohjelmien kautta, joilla on pelastettu instituutioita konkurssilta. Merkittävä osa velasta on kuitenkin mennyt työttömyyskorvauksien ja muiden sosiaalimenojen maksuun, joista vain osa on ohjautunut kulutuksen kautta reaalitalouteen velkaisten kotitalouksien maksaessa osalla tuista pois erääntyviä velkojaan. Näin on pelastettu valtava määrä työpaikkoja, kotitalouksia konkursseilta, estetty valtava määrä inhimillisiä tragedioita ja samalla ylläpidetty yksityisen sektorin ostovoimaa - ja sitämyötä kulutuskysyntää ja tuotantoa.

Velan nettomäärällä - velkapääomalla - on talouteen huomattavasti vähäisempi merkitys kuin sillä, mihin velkarahaa lopulta käytetään. Velkarakenteiden tarkastelu osoittaa lisäksi, että julkisen sektorin velkaantumista on lopulakin järjetöntä pelätä - olennaisempaa on pelätä velanmaksukyvyn heikkenemistä. Julkisella velalla voidaan nimittäin rahoittaa tuotannollista toimintaa siinä missä yksityiselläkin velalla - kulutuskysynnän kautta. Yleensä julkinen velka ohjautuu vieläpä huomattavasti laajemmin tuotannolliseen toimintaan, kuin esimerkiksi rahoitussektorilla luotu velka. Rahoitussektorilla luotu velka suuntautuu yleensä kiinteistöihin ja kulkuvälineisiin sekä korjausrakentamiseen, kun taas julkinen velka stimuloi kulutuskysyntää ja tuotantoa. Vaikka kapitalismi ei toimi ilman riittävän korkeaa työttömyyttä - täystyöllisyys aiheuttaa inflaatiota ja rahan arvon huononemista - liian korkea työttömyysprosentti vaikuttaa tuhoisasti kulutuskysyntään ja BKT:hen ja sitämyötä velanmaksukykyyn. Kreikassa ja Espanjassa nuorisotyöttömyys on yli 50% - kuin arabimaissa.

Työttömyyttä ohjataan korkoprosentilla. Jos työttömyys uhkaa laskea liian alhaiseksi, korkotasoa nostetaan jolloin työllistäminen vaikeutuu ja yritykset joutuvat irtisanomaan, ja jos työttömyys uhkaa nousta liian korkeaksi, sitä lasketaan jolloin kannattaa työllistää. Sosiaaliturva ei aiheuta työttömyyttä; se ei ole työttömyyden syy vaan sen seuraus, sillä ei ihmisiä nyt hyvänen aika voi heitteillekään jättää. Työttömyysturvan idea on, etteivät työttömät kuole, mutta eivät he oikein eläkään - sillä saadaan aikaan minimitoimeentulo mutta ei kulutuskysyntää. Jos työttömät eivät työllisty, syy ei ole siinä että työttömyysturva olisi liian hyvä vaan siinä, että joko palkat ovat liian alhaiset tai keskuspankin korkotaso liian korkea. Mutta heikointa on aina kaikkein helpointa lyödä ja työttömistä on muodostunut yhteiskunnan sylkykuppi.

Mutta nyt Kreikassa ja Espanjassa valtion velanmaksukyky on romahtanut niin alas, ettei enää edes korkotoimenpiteillä ole asiaan vaikutusta. Jos työttömyysturva romutetaan, työttömät eivät suinkaan työllisty vaan heistä tulee kerjäläisiä. Ja rikollisia. Viiden euron säästö luo kymmenen euron vahingon. Ainoa ratkaisu on voimakas maastamuuton tukeminen - näin väkiluku saadaan laskuun ja ylimääräiset suut pois yhteiskunnasta. Ehkäpä tehokkainta elvytystä olisikin itse asiassa korottaa työttömyyskorvauksia, sillä se stimuloi kysyntää ja kannustaa kulutukseen. Kysyntä luo tarjontaa ja sen luomisen pitäisi käynnistää yksityiset investoinnit silloin, kun korkopolitiikalla ei enää työttömyyteen ole vaikutusta ja työttömyys on riistäytynyt käsistä. Sen seikan myöntäminen että raha on vain paperia ja velka rahaa, avaa melkoisen suuria mahdollisuuksia korjata yhteiskunnan tilannetta.

Velkaa ei tarvitse pelätä. Enemmän on syytä pelätä velanmaksukyvyttömyyttä. Siksi pikavipit ovat erityisen viheliäisiä, mutta tarpeen tullen pankista löytyy ystävä. Jos vain luottokelpoisuus on kunnossa.