Ja levyllä on yksi erityisen koskettava biisi: I Saw It on TV.
Ruukinmatruunalla on paha taipumus kuunnella ensisijaisesti laulujen lyriikat ja sanat ja mitä muusikolla on sanottavaa, ja vasta toissijaisesti melodiaa tai rytmiä, bassogruuvista puhumattakaan. Ja John Fogerty on lauluntekijä, jolla on lähes joka biisissään jotain sanottavaa - aivan kuten hänen itärannikon vastinparillaan, Bruce Springsteenillä.
1900-luvun jälkimmäinen puolisko oli television puolivuosisata, ja I Saw It on TV kertoo television voittokulusta 1950-luvun lapsen silmin. Fogerty on syntynyt 1945, toisen maailmansodan päättymisvuonna, ja hän on itse nähnyt ja kokenut tuon kaiken.
They sent us home to watch the showEnsimmäinen säkeistö käsittelee 1950-lukua, jolloin televisio oli uusi ja ihmeellinen otus. Mies nimeltä Ike oli presidentti Eisenhower. Hänen kauteensa liittyivät monet alkuaikojen TV-sarjat, kuten Howdy Doody. Fogerty mainitsee Davy Crockettin seikkailut, Joe DiMaggion ottelut New York Yankeesin joukkueessa (Fogerty on baseball-fani) ja Elvis Presleyn, jonka ensimmäinen läpimurtohitti oli "Hound Dog". Mutta 1950-luku ei olisi ollut tuon ajan lapselle mitään ilman ydinsodan pelkoa - ja Mickey Mouse Clubia, jonka maskottina oli Annette Funicello. Tämä kaikki television viattomuuden aika päättyi John F. Kennedyn murhaan Dallasissa 1963.
comin' on the little screen;
A man named Ike was in the White House,
big black limousine;
There were many shows to follow,
from 'Hooter' to 'Doodyville',
Though I saw them all, I can't recall
which cartoon was real.
The coon-skin caps, Yankee bats,
the hound dog man's big start;
The a-bomb fears, Annette had ears,
I lusted in my heart.
A young man from Boston
set sail the new frontier,
And we watched the dream
dead-end in Dallas,
They buried innocence that year.
I know it's true, oh so true,
'cause I saw it on tv.
We gathered round to hear the soundNyt olemme jo 1960-luvulla. Beatlesit tekivät maailmanvalloituksensa, ja John Fogerty koki itse sen kaiken. Hän oli jo varhaisnuori tuolloin, ja melkein voisi sanoa Beatlesien aikalainen, ja tuo "time to join the band" viittaa levyyn Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band - joka meiltä muuten löytyy myös.
comin' on the little screen,
The grief had passed, the old men laughed,
and all the girls screamed
'cause four guys from England
took us all by the hand,
It was time to laugh, time to sing,
time to join the band.
But all too soon, we hit the moon,
and covered up the sky;
They built their bombs, and aimed their guns,
and still I don't know why
The dominoes tumbled
and big business roared;
Every night at six, they showed the pict-
-ures and counted up the score.
I know it's true, oh so true,
'cause I saw it on tv.
Mutta aivan liian aikaisin amerikkalaiset sitten tekivät kuulennot - ja ottivat Vietnamin taivaalla ilmaherruuden. Fogerty oli sen ikäinen, että hän olisi voinut joutua Vietnamin sotaan - aivan kuten Bruce Springsteenkin - mutta molemmat karsiutuivat terveyden vuoksi syynissä ja saivat vapautuksen, Mikäli muisti pelaa pätkittäin, Fogerty sai vapautuksen lättäjalkaisuuden vuoksi ja Springsteen astman. Fogerty ottaa CCR:n aikaisissa lauluissaan voimakkaasti kantaa amerikkalaisten plutokraattien tekopyhyyttä vastaan - Fortunate Son on malliesimerkki. CBS:n uutisankkuri Walter Cronkite luki joka ilta kuuden uutisissa body countin - ikävä kyllä sotaa ei voita se, joka tekee eniten maaleja, vaan se, joka on viimeisenä kentällä. Hän mainitsee myös amerikkalaispoliitikkojen lempiteorian, dominoteorian - joka sitten osoittautui vääräksi.
Mutta nyt ollaan sitten päästy 1970-luvulle ja sen katkeriin jälkimaininkeihin.
The old man rocks among his dreams,Niin, onko valo tunnelin päässä vastaantulevan junan etulyhty, liekinheitin vaiko murtovarkaiden taskulamppu? Kas siinäpä pulma. Viimeinen säkeistö piirtää kaikkien eteen Watergate-skandaalin sekä Vietnamin sodan kirvelevät jälkisotkut. Korruptio ja mädännäisyys oli levinnyt presidenttiin saakka, ja jokaisessa sodassa tunnetusti on aina kaksi osapuolta: ne, jotka hyötyvät siitä ja ne, jotka kuolevat siinä. Ja pahimmin jokaisessa sodassa kärsivät ne, ketkä ovat siihen vähimmin syyllisiä, kun taas ne, jotka panevat sen alulle, aina vetävät voitot kotiin. Fogertyn analyysi television ensimmäisistä kolmestakymmenestä vuodesta on pureva ja pessimistinen: amerikkalainen unelma oli koko ajan muuttumassa levottomampaan ja painajaismaisempaan suuntaan. 1950-luvun naiivista viattomuudesta oli vajottu 1980-luvun kyynisyyteen.
a prisoner of the porch;
"The light," he says "at the end of the tunnel,
Was nothin' but a burglar's torch."
And them that was caught in the cover
are all rich and free,
But they chained my mind to an endless tomb
When they took my only son from me.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on tv.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on tv.
Mutta ruukinmatruuna on aina pitänyt kyynisyyttä viisauden synonyyminä. Noinhan se suunnilleen menee. Biisi loppuu vielä purevaan kitaraoutroon, joka on täsmälleen sama kuin Creedence Clearwater Revivalin Who'll Stop the Rain alkuriffi. Tuo biisi puolestaan kertoo piiloviittauksin ja kiertoilmaisuin amerikkalaisen yhteiskunnan korruptiosta, plutokratiasta ja mädännäisyydestä. Kysymys who'll stop the rain tarkoittaa suunnilleen "kuka lopettaisi p*skanjauhannan", ja vuoden 1985 laulu päättyy siihen, jolla vuoden 1970 laulu alkaa - viidentoista vuoden jälkeen sade - siis p*skanjauhanta - jatkuu yhä.
Mitä laulusta jää käteen? Se, että televisio on yksisuuntainen media. Sokea luottamus televisioon aikaansaa orjamielisen ja passiivisen kansan. Sen täytyy olla totta koska se oli telkkarissa. Ja John Fogerty satirisoi tätä asennetta kovin käsin. Onko se totta kun se oli telkkarissa? Eihän se ole? Mitä sillä yritetään peitellä?
Laulu on vähän tunnettu, mutta silti yksi John Fogertyn parhaita. Ja hänellä on sanottavaa. Laulussa on valtava määrä kulttuurillisia viittauksia, jotka aukeavat vain suurille ikäluokille, ja siksi X-sukupolven on ehkä hiukan hankala yrittää analysoida sitä.
Ohessa sitten vielä kitarasoinnut kyseiseen lauluun.
G
They sent us home to watch the show
.........C................ G
Comin' on the little screen
G
A man named Ike was in the White House
C..................G
Big black limousine
Em......................... G
There were many shows to follow
......Em
From Hooter to Doodyville
...........C
Though I saw them all, I can't recall
D
Which cartoon was real
Säe 2:
The coonskin caps, Yankee bats
The Hound Dog man's big start
The A-bomb fears, Annette had ears
I lusted in my heart
A young man from Boston
Set sail the new frontier
And we watched the dream dead-end in Dallas
They buried innocence that year
CHORUS:
C..............G........F........Em
I know it's true, oh so true
C......... D7...........G
'Cause I saw it on TV
Posts
10 comments:
Musiikkia kuunnellaan ja sitä voi kuunnella monella tavalla. Joku keskittyy sanoihin, joku säveleen, joku kokonaisuuteen.
Vaikka ymmärränkin uutistenlukijoiden puhumaa englantia (kirjakieltä, jota yksi ihminen lausuu selkeästi) ja juonen kannalta riittävästi myös sarjafilmien ja elokuvien englantia (joka on enemmän huolimatonta puhekieltä), monien englanninkielisten laulujen sanoista en saa kovin hyvin selvää. Poikkeus ovat 1950-luvun Rock-kappaleiden sanat, jotka lausutaan selvästi ja jotka on miksattu kuuluviksi (1970-luvulla laulajan ääni hukutettiin musiikin sekaan). Osittain tästä syystä johtuen en edes kuuntele englantilaisten kappaleiden sanoja. Annan niiden vain virrata musiikin mukana aivan niin kuin ne olisivat soittimien ääniä. Sanat eivät siis tavallaan merkitse kappaleessa kovinkaan paljon. Ne kuitenkin määrittelevät aihepiirin ja luovat siten puitteet tunnelmalle, mitä laulu synnyttää. Tämän verran sentään sanoja kuuntelen – jotta laulun idea käy ilmi.
Kuuntelen musiikkia nimenomaan tunnelman tekijänä esimerkiksi autoradiosta autolla ajaessani. Musiikki tuo mieleen muistoja ajalta, jolloin se on tehty. Tästä syystä pidän 1960-luvun ja 1950-luvun musiikista. Siitä tulee mieleen lapsuus, vaikka en lapsena juuri musiikkia kuunnellutkaan.
1970-luvun jälkeen tehdystä suomalaisesta kevyestä musiikista en pidä, koska nostalgiaelementti puuttuu. Sävelmät eivät kuulosta mukavilta, ja kappaleiden teennäisiä sanoituksia on vaikea olla kuuntelematta. Väkisin keksityt sanat rakkaudesta ja muusta pehmeilystä ällöttävät. Anssi Kelan muutamat kappaleet ovat piristävä poikkeus 2000-luvun musiikissa.
Suomalaisista 1970-luvun levyistä minulle kelpaavat Hectorin kappaleet, koska niiden sanoissa on sisältöä (eli kyllä sanoilla joissakin tapauksissa on merkitystä), ja melodiakin on hyvä. 1960-luvun käännöskappaleet kelpaavat myös, koska niistä välittyy aikakauden tunnelma. 1950-luvulta ja sitä aikaisemmalta ajalta kuuntelen melkein mitä tahansa, koska vanhoissa levyissä on tunnelmaa. Ne huokuvat nostalgiaa ajalta, jota itse en ole kokenut.
Laulajista arvostan suomalaisen iskelmämaailman suuruuksia Olavi Virta ja Laila Kinnusta yksinkertaisesti siitä syystä, että he olivat laulajina niin ylivoimaisen loistavia. Youtuben diskantit leikkaava äänentoisto poistaa mukavasti myös Laila Kinnusen lievän ”ässävian”, joka kuuluu esimerkiksi radiosoitossa. Ulkomaisissa kappaleissa vika ei häiritse. Olavi Virran levyttämät kappaleet ovat eniten inhomaani musiikkilajia eli veteliä tangoja ja ”rakkauslauluja”. En kuuntelisi niitä missään tapauksessa kenenkään muun laulamana, mutta Olavi Virran tulkinnat jopa täysin roskamusiikista ovat siedettäviä laulajan ansiosta. Onneksi Virran laajaan tuotantoon kuuluu sentään muutamia muitakin kappaleita kuin iänikuisia tangoja. Olisipa hän levyttänyt englanniksi useampia kappaleita kuin ne muutamat harvat, joita hän teki. Kinnusen levytykset useilla eri kielillä ovat uskomattomia.
sen sielu leimuu, kipinöi,
lieskat hehkuu ja korventaa,
se hyvän nostaa, karkaisee,
se pahan tuhkaks polttaa.
valkeat koristavat utuiset rannat
kiitän,
että tulta kannat
sen sielu leimuu, kipinöi,
lieskat hehkuu ja korventaa,
se hyvän nostaa, karkaisee,
se pahan tuhkaks polttaa.
valkeat koristavat utuiset rannat
kiitän,
että tulta kannat
Ja eikö oo älytöntä, että se parka joutu oikeuteen ITSENSÄ plagioimisesta!? Ensin riistetään ja sitten, kun toinen jotain ite yrittää, haastetaan oikeuteen.
Itse yritän olla viimeiseen asti ymmärtämättä lyriikkaa. En halua tietää, mitä sanoittaja haluaa kertoa. Käy vain niinkuin tuossa tapauksessa, että harmittaa ettei satiirin kohteet tajua mitään.
Ei kyynisyys ole viisauden synonyymi. Kyynisyys on asennevinouma. Kyynisyys on sitä, että naiivi on joutunut liian monta kertaa ja liian karkeasti petetyksi. Realismi on jotain muuta.
1
Viimeinen säkeistö on kirjoitettu Fogertysta itsestään, ovelista busines-lakimiehistä ja tietenkin Saul Zaentzistä ['nothin' but a burglar's torch'; 'they took my only son from me' tarkoittaa ymmärtääkseni Johnin omia CCR-biisejä, joihin hänellä ei ollut oikeuksia].
2
Lättäjalkojen takia vapautus armeijasta? Ei sentään. Rock-muusikon vain oli helpompi päästä vapaalle juuri reservijoukoista, joskin palveluaika niissä oli pitempi [mutta ei yhtäjaksoinen vaan esim. tietyt päivät/vk/kk] kuin tavallisessa väessä [muistaakseni]. Pitää myös muistaa, että John palveli reservijoukoissa vielä kesällä -68, jolloin CCR:n esikois-LP oli jo julkaistu.
3
'Fogerty managed to enlist in the Army Reserve instead of the regular Army' [CCR-wiki]. - - Kaikilla ei kuitenkaan ollut yhtä hyvää tuuria ja Johnille jäi ehkä hieman huono omatunto, koska [toisin kuin hänen] niin monien nuorten alokkaitten oli yksinkertaisesti vain pakko lähteä Vietnamiin. Luulisin, että myös tämän tunteen takia Fortunate son'ista tuli niin kertakaikkisen rankka antimilitaristinen ja hallitus-kriittinen [Nixon presidenttinä] protesti-rock-klassikko.
4
Johnin saatua setä Samulilta vapautuskirjeen armysta about loppukesästä -68 [huom./ John ei ollut ihan varma, mitä tuleman piti], hän omien sanojensa mukaan heitti kotipihalla kolme kärrynpyörää pelkästä ilosta ja alkoi luonnostella Proud Maryn teemaa ja sanoitusta. Juttu on tosi ja eiköhän Johnin mielentilan voi aistia kyseisen kappaleen tunnelmasta ja sanoituksesta.
Kyllähän ne jatkuvasta marssimisesta raskaan varustuksen kanssa aiheutuneet 'akuutit' lättäjalat tietysti oli Fogertylla jonkinlainen diagnoosi, jolla vapautusta perusteltiin, mutta miksi sellainen diagnoosi ylipäätään riitti vapauttamiseen? Taustalla täytyi minun mielestäni olla muitakin syitä, joita ei vain ääneen lausuttu. Rock-muusikkoushan ei nimittäin ollut sairaus-diagnoosi - ainakaan virallisesti ;\].
Ja mitä tuohon viimeisen säkeistön tulkintaani tulee, niin saattaahan siinä olla useampiakin tasoja. Silti väitän edelleen, että esittämäni vaihtoehto on varmasti yksi niistä.
"Eye of the Beholder"-metalliviisu on tuntunut olevan nykyään ajankohtaisempi, kuin 25v sitten. Lyriikat taidettiin kirjoittaa PMRC:n innoittamana, mutta osuvat nykymenossakin maaliinsa.
Olen huvitellut etsimällä ja kuuntelemalla wanhoja suosikkejani, joista "kasvoin ulos" aikojen saatoissa - nykyään monet kuulostavat jälleen timangeilta! Wanhuuden ensimerkkejä, veikkaisin :-)
RR, tiettävästi nykyäänkin Suomen armeijassa lättäjäalkaisuus on vapauttamisperuste, samoin kuin löysät nivelsiteet.
Lättäjalkaisuus ja löysät nivelsiteet altistavat marssimurtumille ja jalkavammoille, ja tällainen mies voi vammautuessaan vaarantaa koko joukon. Siksi armeijat ympäri maailmaa eivät ole halunneet ottaa riskejä.
Naisilla on yleisesti löysemmät nivelsiteet kuin miehillä; naisten nivelet ovat liikkuvampia kuin miehillä, mutta ne kestävät vähemmän rasitusta.
"RR, tiettävästi nykyäänkin Suomen armeijassa lättäjäalkaisuus on vapauttamisperuste, samoin kuin löysät nivelsiteet".
Lättäjalkaisuus ei ole enää vapauttamisperuste, se ei alenna edes kelpoisuusluokkaa.
Tiedän pari RUK:n käynyttä lättäjalkaa.
Itse olin pst:ssä ja tupakaverini oli lättäjalka, ja hyvin pärjäsi.
Samuli
Post a Comment