Huono arkkitehtuuri, osa VI

Ruukinmatruunan piti kirjoittaa pitempikin juttu tuossa päivänä muutamana, mutta tuti tuli simmuun ennenkuin juttu ehti loppuun saakka. Joten lienee syytä jatkaa.

Totalitarismin arkkitehtuuri on asia, josta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta asiaa ehkä kaikkein parhaimmin on valaissut Peter Englund kirjassaan Kirjeitä nollapisteessä. Luvussa Suuri talo maailman keskustassa hän kirjoittaa totalitarismin arkkitehtuurista ja siitä, miten totalitarismissa taide - etenkin rakennustaide - valjastetaan palvelemaan valtion päämääriä. Samalla hän vertaa kahta arkkitehtia - Albert Speeriä ja Boris Jofania - toisiinsa.

Ja on muistettava, että Adolf Hitler itse halusi arkkitehdiksi.

Siinä, missä fascistinen Italia imaisi itseensä modernismin täysin siemauksin ja missä fascismin ja modernismin liitto on yksi niitä historian epäpyhiä alliansseja, joista ei paljoa puhuta, sekä Natsi-Saksassa että Neuvostoliitossa valtion virallinen ideologia tunkeutui aivan kaikkeen. Myös taiteeseen.

Natsi-Saksaa on virallisessa retoriikassa luonnehdittu "antimodernistiseksi" ja "taantumukselliseksi", ja parhaimpana esimerkkinä siitä annetaan Bauhausin (ei, ei se tavarataloketju vaan se taideteollisuuskoulu Dessaussa) sulkemista. No, millaista Natsi-Saksan arkkitehtuuri oli? Palattiinko takaisin saksalaiseen barokkiin vai uusrenessanssin kermakakkuihin?

Ei.

Natsi-Saksan arkkitehtuuri oli paradoksaalisesti hyvin oman aikansa lapsi, ja Bauhausin vaikutteet elivät Natsi-Saksan arkkitehtuurissa vahvasti. Natsi-Saksan arkiarkkitehtuuri oli hyvin minimalistista, funktionalistista ja juuri sitä, mitä Bauhaus oli painottanut - ja monumentaaliarkkitehtuuri puolestaan ankaran minimalistis-klassistista. Ero stalinistiseen arkkitehtuuriin ja stalinistiseen retroempireen ei voisi olla suurempi - Stalin oli taideasioissa kuin reinkarnoitunut Napoleon.

Miksi sitten Bauhaus suljettiin? Mikä natseja tökki Bauhausissa?

Vastaus on yllättävä: se oli vasemmistososialistien etäpesäke. Walter Gropius oli voimakkaan vasemmistolainen ja Hannes Meyer julkikommunisti. Ludwig Mies van der Rohe oli vasemmistodemari. Bauhausissa opiskeli valtava määrä vasemmistolaisia ympäri maailmaa, ja natsit - etenkin Wilhelm Frick - näki Bauhausin hyvin epäluotettavana instituutiona. Siksi se suljettiin. Sekä Gropius että Mies van der Rohe pakenivat Yhdysvaltoihin ja Meyer Meksikoon. Mutta Bauhausin ajatukset paradoksaalisesti jäivät elämään Natsi-Saksan arkkitehtuurissa. Ja myöhemmin Hruštševin ja Brezhnevin ajan neukkukuutioissa.

Bauhaus toteutti Le Corbusierin ajatuksia täydellisesti.

Meidän tulee luoda massatuotantomieli.
Mieli massatuotantoasuntojen rakentamista varten.
Mieli massatuotantoasunnoissa elämistä varten.
Mieli massatuotantoasuntojen luomista varten.
(Kohti uutta arkkitehtuuria, 1924)

Totalitarismi omaksuo nuo ajatukset pohjiaan myöten ja juuri totalitarismi tarjosikin parhaat puitteet niiden toteuttamiselle. Paradoksaalisesti sosialismi ja sen ihanteet toteutuivat Natsi-Saksassa paremmin kuin missään muualla. Ja Bauhausin ideat toteutuivat juuri Kolmannen valtakunnan käyttödesihnissä lähes täydellisesti. Volksempfänger olisi voitu suunnitella Bauhausissa. Samoin Volkswagen. Ehkä jossakin rinnakkaismaailmankaikkeudessa Adolf Hitler olisi päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria ja teollista suunnittelua sen sijaan, että hänestä omassamme tuli diktaattori.

Ja tätä saksalaista kansanfunktionalismia - Le Corbusierin malliin keskusjohtoisesti, ylhäältä alaspäin organisoitua - luonnehtii parhaimmin Prora. Tuo pahuuden lomahotelliksi suunniteltu mammuttimainen kolossi on liki viisi kilometriä pitkä ja 150 metriä leveä - ja siinä on huoneet 20 000 lomanviettäjälle. Se sijaitsee ihanalla paikalla Rügenin saarella Itämeressä, ja se on todellinen rantalomakohde pohjoisessa.

Ja se saa todella pahat vibat aikaan.

This place gives me creeps, on pakko todeta. Viisi kilometriä mammuttirakennusta, jonka tehtävä on todistaa lomanviettäjälle, että Minä, sinun fyyrerisi, olen suuri, ja sinä, ihmismuurahainen, olet pieni - aivan kuin Le Corbusierin Plan Voisin olisi todistanut. Loman tarkoitus on saada rentoutusta, paitsi ruumiille, myös sielulle, ja tämä kolossi saa todella voimaan pahoin. Karut, ankarat ja valjut seinät ja vaalean ruskeanharmaa pinnoite sekä kurinalaisuus ilmentävät juuri tuota lecorbusiaanista massatuotantomieltä, joka musertaa kaiken yksilöllisyyden, kaiken aloitteellisuuden, kaiken mielikuvituksen ja ylipäänsä kaiken, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Pahinta kaikessa on, että Prora olisi voitu suunnitella Bauhausissa. Se ilmentää kaikkia funktionalismin ihanteita - valoisuutta, terveellisyyttä, ruuumiillisuutta, edullisuutta ja sen muoto on syntynyt sen funktiosta. Proran sisustus on tyylipuhdasta 30-luvun funkista. Ja silti se on todella kammottavanoloinen paikka.

Pahinta kaikessa on, että se aijotaan rakentaa loppuun ja ottaa käyttöön. Sadalla miljoonalla eurolla siitä on todella tarkoitus rakentaa loppuun rantalomakohde Itämeren etelärannalle. Siitä on tarkoitus tulla tällä kerralla immoraalisen markkinatalouden monumentti sensijaan että se olisi muistomerkki Natsi-Saksasta ja sen pahuudesta.

Hikipedia kertoo jälleen sen totuuden, mitä Wikipedia ei kerro. Prora karuine, ankarine ja valjuine linjoineen on kuin suoraan George Orwellin kirjasta Vuonna 1984. Funktionalismi on totalitarismin arkkitehtuuria - ja tätä luonnehtii myös David Szondy sivustollaan Tales of the Future Past.

Paluuta traditionaaliseen, ihmisläheiseen ja kauniiseen arkkitehtuuriin on vastustettu sillä, että tuolla tavoin suunnitellut rakennukset olisivat "epäaitoja", "pastiššeja" tai "elokuvan kulisseja". Mutta samaan hengenvetoon voidaan kysyä, että haluavatko ihmiset aivan oikeasti elää Kellopeliappelsiinin kulisseissa? Stanley Kubrick tarkoitti Kellopeliappelsiinin dystopiaksi, ja Anthony Burgessin kirja on vielä nihilistisempi kuin Kubrickin elokuva. Kellopeliappelsiinin luoma tulevaisuudennäkymä on kauhea. Kirjassa taistellaan valinnanvapauden ja yksilöllisyyden puolesta ilman minkäänlaista moraalia. Se saa silmät räpsymään kiihtyvällä vauhdilla, kunnes ainakin jotain näkee toisin kuin ennen. Ja Kubrickin miljöö oikeastaan kylmäkiskoisuudellaan vain vahvistaa tuota nihilististä ja luotaantyöntävää kuvaa - kunnes katsoja tajuaa, että hei, nuo kaikki rakennukset ovat aivan oikeasti olemassa - ne eivät ole "vain" kulisseja. Ruukinmatruuna itse on onnellinen saadessaan asua kauniissa rakennuksessa. Joka ei ole Kellopeliappelsiinin kulissi.

Miksi elokuvissa kaikki pahikset asuvat ultramodernistisissa ja "futuristisissa" taloissa, kuten Jacques Tatin Enoni on toista maata - tai kaikkien Bond-roistojen salaiset tukikohdat? Miksi Sarumanin Rautapiha sekä Minas Morgul kuvataan samankaltaiseksi kuin Mies van der Rohen tornit, ja miksi Mordor - ja Barad-dûr puolestaan edustaa lecorbusiaanista arkkitehtuuria? Entä missä hyvikset elävät? Kontu on kuin brittiläinen maalaisunelma, Imladris taas kuin saksalainen pittoreski kaupunki, ja Minas Tirith puolestaan voisi olla keskiaikainen italialainen suurkaupunki kuten Milano tai Torino. Tolkien kuvaa, mitä Saruman ja hänen miehensä aikaansaivat Konnussa, eikä hän tykkää näkemästään. Ja Tolkien-fanit ovat täsmälleen samaa mieltä, ja oheinen sivu kertoo omaa karua kieltään asiasta. Ero hyvyyden arkkitehtuurilla ja pahuuden arkkitehtuurilla on selvä. Mutta juuri Jacques Tatí käyttää mestarillisesti tätä modernismin ja tradition vastakkainasettelua, ja tekee varsin selväksi, mitä menetämme hylätessämme tradition.

Ruukinmatruuna itse eläisi mieluummin TSH:n kuin Playtimen kulisseissa. Jopa Enoni on toista maata olisi liian ikävä.

Modernistinen arkkitehtuuri luonnottomuudellaan nujertaa ihmisen. Se latistaa hänet elämiskoneeksi, liiskaa häneltä yksilöllisyyden, kyvyn ajatella ja kyvyn empatiaan. Kylmäkiskoiset ja luotaantyöntävät paljaat pinnat, suorat linjat ja yksitoikkoisuus saavat aikaan kalsean vaikutelman - joka ei voi olla näkymättä ihmisissä itsessään ja heidän käytöksessään. Joskus aikoinaan painajaisten talo oli viktoriaaninen hylätty kartano. Nykypäivänä se on hirvittävä modernistinen betonikolossilabyrintti - kuin elokuvasta Brazil.

Mutta kauneudessa on ikävä puoli. Se on kallista. Ei siksi, että se olisi vaikeaa tehdä tai siksi, että sen tuottamiskustannukset ovat korkeat, vaan siksi että se on haluttua. Rumuus on halpaa ja sitä on helppoa tehdä massatuotantona, ja markkinataloudessa huono ja halpa työntää hyvän ja kalliin pois markkinoilta. Siksi, jos haluaa saada kauneutta aikaan, se on tehtävä itse.

Meillä on kohta edessä veneen uudelleen sisustaminen valtameriä varten. Vanha sisustus alkaa tulla elinkaarensa päähän, ja 1980-luvun vinyylikangas on pakko uusia. Tilalle tulee ohutta mahonkivaneria sekä massiivipuuta, joka koristellaan itse suunnitelluin ja toteutetuin puuleikkauksin. Jos pitää pari vuotta asua ja elää kellarissa, niin mieluummin sitä asuu ja elää kauneuden keskellä kuin rumuuden.