Taidekriittisyys ja filistinismi

Ruukinmatruunan hovinarri Tomi kommentoi edellistä masuuninlaskua Carmen saecularen osalta, ruukinmatruunan tunnustautuessa runouden ystäväksi, sanoin Minulle tämä on yllätys. Olen luullut sinua persulaiseksi taiteen vihaajaksi. Ainakin sen kuvan annat teksteissäsi.

No. Ruukinmatruuna on kirjoittanut aika kovin sanoin taiteesta, keisarin uusista vaatteista sekä estetiikasta yleensä ja musiikin matematiikasta, sekä tunnesokeudesta. Ja autismista, aspergerista sekä paksupäisyydestä. Tomi on hovinarri. Siksi ruukinmatruuna sallii Tomille paljon sellaista, josta jollekulle toiselle rapsahtaisi menolippu banaanisaarille.

Sillä Tomi toi hyvän aiheen esille: taidekriittisyyden sekä filistinismin eron. Näitä kahta pidetään usein samana asiana, mutta ne eivät ole sitä - ja niillä on vissi ero.

Taidekriittisyys tarkoittaa sitä, ettei ihminen pidä aivan kaikkea "taiteen" nimellä markkinoitua taiteena lainkaan, vaan muistelee satua Keisarin uudet vaatteet ja on sitä mieltä, ettei keisarilla ole aina vaatteita, vaan että taiteella on rajat, joiden tuolla puolen on huono maku, sottaaminen, roskaaminen, vandalismi, sikailu, kiusanteko, petos, rikos, älyttömyys ja aivan puhdas k*setus. Taidekriittinen ihminen toteaa vain että 90% kaikesta on roskaa eikä allekirjoita väitettä, jonka mukaan oikea taide olisi käsittämätöntä. Taidekriittinen ihminen toteaa että palautetaan mieleen Ilse Kochin ihmisnahkaiset lampunkuupat ja mietitään, ovatko ne taidetta vai sotarikoksia. Taidekriittinen ihminen usein arvostaa taidetta syvästi ja on usein sitä mieltä, että taiteen vulgarisointi on karhunpalvelus koko taiteelle.

Filistinismi puolestaan tarkoittaa vihamielisyyttä ja halveksuntaa taiteelle. Ihminen, joka on filistiini, toteaa, että en pidä taidetta minään enkä v*ttu voisi vähempää välittääkään. Ihminen, joka on filistiini, yleensä halveksuu ja vihaa, paitsi taidetta, myös älyllisyyttä, kirjasivistystä, lukeneisuutta ja opiskelua yleensäkin. Ei vittu sun tarvii tietää mitä ruoste on kemiallisesti. Riittää vaan että sä tiedät että se on ruostetta ja se lähtee jyrsimällä pois totesi eräs filistiini ruukinmatruunalle kun hän penslasi ruosteisia teräsesineitä fosforihapolla ja kritisoi ruukinmatruunaa että mikset sä käytä teräsharjaa ja kauniisti sanoen yritti opettaa äitiään naimaan. Tyypillinen filistiini ei ole kiinnostunut mistään kahvikuppia syvemmästä. On ihan yhtä rankkaa treenata joka päivä 25 vuotta urheilua kuin puhallella vähän lavalla nuotteja p*skatorveen tai sutia baskeri silmillä kännissä p*llunkuvia tauluun., totesi Tony Halme.

No. Tony Halme oli kaikkien jurpojen kruunaamaton kuningas, ja hän edustaa filistinismiä puhtaimmillaan:

"Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta."

Tony Halme siis kyseenalaistaa koko taideinstituution arvon ja hyödyllisyyden, ja pitää taidetta pelkästään ajan, rahan ja materiaalien haaskauksena. Olkoonkin, että filistiinit niin kovin, kovin usein ovat oikeassa - ja summaavat kovin usein kansan syvien rivien tunnot - niin siinä ei kuitenkaan ole koko totuus. Taidekriittinen ihminen sensijaan toteaisi, että jos taiteen ainoa arvo on sen shokeeraavuus ja yököttävyys, kyse ei ole taiteesta lainkaan vaan sensaatiohakuisuudesta ja sirkuksesta. Tai yksinkertaisesti sikailusta.

Ruukinmatruuna totesi jotain taiteen vapaudesta ja siitä, että onko olennaisempaa että rajojen sisällä on mahdollisimman suuri vapaus vaiko että on mahdollisimman suuri vapaus rajojen rikkomiseen, ja kallistui edelliselle puolelle. Rajoja rikkomalla saadaan aikaan vain rikkinäisiä rajoja. Kun taide on menettänyt shokeerausarvonsa ja uutuudenviehätyksensä, se on enää vain ikävystyttävä, banaali kasa esineitä tai rojua.

Ruukinmatruuna on todennut, että taiteen perimmäinen funktio on ollut ilmentää kolmea perushyvettä: totuutta, hyvyyttä ja kauneutta ja tyydyttää ihmisten estetiikan kaipuuta. Sekä suomen sana taide että latinan ars palautuvat sanaan "taito" (ars) joka siis tarkoittaa kyvykkyyttä - kyvykkyyttä tekniseen täydellisyyteen, kyvykkyyttä osaamiseen, kyvykkyyttä ilmaisuun ja kyvykkyyttä toteutukseen. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline esteettisen kokemuksen kautta.

Mutta miten sitten taide määritellään? Yleisesti taidekäsityksiä - siis sitä, miten määritetään että onko jokin asia taidetta vaiko ei, on neljä.

Ensimmäinen on institutionaalinen taidekäsitys. Institutionaalisen taideteorian tai taidekäsityksen mukaan teoksen asema eli status taiteena määrittyy sen esittämiskontekstin kautta tai museon, auktoriteettien, kriitikoiden tai muun vastaavan instituution tunnustaessa teoksen taiteeksi. Tätä käsitystä voidaan perustellusti pitää elitistisenä, sillä se hyväksyy rajatun joukon oikeuden määrittää taiteen olemus. Institutionaalisen taidekäsityksen mukaan Marcel Duchampin pisuaari, ei miestenvessan seinään kiinnitettynä ole taidetta, mutta muuttuu sellaiseksi saadessaan paikan esimerkiksi galleriaksi tunnustetun tilan seinältä. Institutionaalinen taidekäsitys on tällä hetkellä vallitseva; ja se on synnyttänyt valtavan kuilun toisaalta taide-eliitin ja toisaalta suuren yleisön välille.

Toinen on intentionaalinen taidekäsitys. Intentionaalisen taidekäsityksen mukaan teoksen asema taideteoksena määrittyy taiteilijan tarkoitusperien perusteella. Taiteilijan valkoiseksi maalaama seinä ei ole taideteos, ellei taiteilija ole niin tarkoittanut. Taidetta on se, mitä taiteilija taiteeksi sanoo. Tämän ongelma on siinä, että miten määritetään, että kuka on taiteilija? Voiko kuka tahansa olla taiteilija ja hakea apurahoja? Toinen on, että tämä teoria mahdollistaa kaikenlaisen sikailun ja sekoilun taiteen verukkeella - aivan ensimmäisenä tulee mieleen Jumalan teatteri Oulussa ja Teemu Mäen kissantappovideot - tai sitten Ilse Kochin ihmisnahkalamput. Saako ruukinmatruuna mennä sotkemaan paikat julkiseen tilaan ja spreijata ne täyteen rivouksia, jos hän itse kutsuu sitä taiteeksi?

Kolmas on tekijälähtöinen taidekäsitys joka on täysin subjektiivinen käsitys. Tekijälähtöisen taidekäsityksen mukaan taas taiteilijan valkoiseksi maalaama seinä olisi taidetta maalaajan tarkoitusperistä riippumatta. Tämä puolestaan institutionalisoi taiteilijan - miten määritetään, kuka on taiteilija? Voiko kuka tahansa paikkojen sotkija olla taiteilija, jos a) hän itse pitää itseään taiteilijana tai b) joku auktoriteetti pitää häntä taiteilijana - ja onko rikollisuus ja vandalismi taidetta, jos siihen syyllistyy taiteilija? Tekijälähtöinen taideteoria on intentionaalisen taideteorian looginen inverssi, ja sillä on täsmälleen samat ongelmat - taide on tällöin täysin subjektiivista ja mielivaltainen käsite. Rikoslaki sensijaan ei ole mielivaltainen käsite, eikä Järjestyslaki.

Neljäs taidekäsitys on esteettinen taidekäsitys. Se on ainoa objektiivinen käsitys, sillä se lähtee taideteoksesta itsestään. Esteettinen taidekäsitys taas perustuu teoksen muodon ominaisuuksiin. Mikäli nämä täyttävät vallitsevat normit, teos voidaan lukea taiteeksi. Esimerkki normeista, joihin esteettinen taidekäsitys nojaa, on käsitys kauneudesta. Esteettisen taidekäsityksen ongelma on siinä, että se rajaa paljon taiteena pidettyä taidekäsityksen ulkopuolelle - vaikkapa Duchampin pisuaari ei olisi taidetta tämän käsityksen mukaan - ja toisaalta myös kitsch täyttää usein esteettisen taidekäsityksen vaatimukset!

Kärjistäen eri taidekäsitykset voidaan tiivistää pähkinänkuoreen seuraavasti:

1) Institutionaalisen taidekäsityksen mukaan eliitti norsunluutornistaan sanelee, mikä on taidetta ja mikä ei.
2) Intentionaalisen taidekäsityksen mukaan Marcel Duchampin pisuaari on taidetta, mutta niin ovat myös Ilse Kochin ihmisnahkalamputkin.
3) Tekijälähtöisen taidekäsityksen mukaan sikailu on taidetta jos se tekijästä siltä tuntuu.
4) Esteettisen taidekäsityksen mukaan jos taide on p*skaa, niin kitsch on p*skan kieltämistä.

Ongelma kitschin ja taiteen erottamisessa on se, että perinteinen itämainen taide on länsimaisissa silmissä poikkeuksetta kitschiä. Vastaavasti itämaisin silmin nähtynä länsimainen taide on ryönää. Mikä on itämaisessa kulttuurissa taidetta, on länkkäreille kitschiä ja itämaisia ihmisiä kuvottaa länsimainen rivous, sekasortoisuus, rumuus, aggressiivisuus ja yököttävyys.

Ruukinmatruuna tunnustautuu esteettisen taidekäsityksen kannattajaksi - tiedostaen sen ongelmat, varsinkin kitschin osalta. Mutta ongelmat ovat isompia jos esteettinen taidekäsitys hylätään: onko rojuläjä taidetta jos taiteilija itse tai joku auktoriteetti sanoo niin? Jälleen kerran tuo satu keisarin uusista vaatteista tulee mieleen.

Mitä sitten on huono taide tai epätaide? Ruukinmatruunan silmissä se täyttää yhden, useamman tai kaikki seuraavista kriteereistä:

- rumaa
- triviaalia
- banaalia
- loukkaavaa
- huonosti toteutettua
- substanssitonta
- teknisesti kehnoa
- offensiivista
- vastenmielistä
- osoittaa huonoa makua
- saa aikaan vaivaantuneisuuden tunteen
- vulgaaria
- pahanhajuista
- riski terveydelle

Entäpä ne perusarvot - totuus, hyvyys, kauneus? Mihin ne hävisivät? Vastaus on, että hyvyys hävisi modernismiin, kauneus hävisi dadaan ja totuus hävisi postmodernismiin.

Modernismin ensimmäinen postulaatti on sisältöväite: taiteen pitää osoittaa, että maailma ei ole kaunis. Maailma on rikkinäinen, rappeutuva, kammottava, masentava, tyhjä ja merkityksetön. Taiteen tuli heijastaa tätä. Ja mikäpä tätä ilmaisisi paremmin ja selkeämmin kuin Edvard Munchin teos Huuto? Tyhjään nurkkaan huutaa mykkä suu, kuten Juice asian ilmaisee. Kubismin rikkinäisyys heijastaa maailman itsensä rikkinäisyyttä - Picasson Avignonin naiset on tyyppiesimerkki. Ja dada, jos mikä, oli merkityksetöntä. Varhaisten modernistien innovaatio on, että muodon ei tule vastata substanssia. Jos maailma itsessään on merkityksetön, taiteen tulee olla merkityksetöntä. Taiteen ei tule käyttää kuvausta, perspektiiviä eikä värejä, sillä nuo tekniikat ilmaisevat substanssia - selkeää, yhtenäistä ja ymmärrettävää todellisuutta.

Modernismin toinen postulaatti puolestaan on reduktionismi: taiteen tulee ilmaista taidetta itseään. Jos kerran taiteen ei tule kuvata todellisuutta eikä mielikuvia, sillä ei tule myöskään olla sisältöä. Taiteen tulee keskittyä taiteeseen itseensä. Ja jokaisen taiteen narraviivi on erilainen. Mikä erottaa taiteen kirjallisuudesta? Kirjallisuus kertoo tarinan - siispä taiteen ei tule kertoa tarinaa. Maalaus on kaksiulotteinen pinta jossa on väriä. Niinpä taiteen tulee tarinankertomisen sijaan keskittyä olennaiseen ja eliminoida kaikki muu paitsi väri pinnalla. Taide on sitä, mitä jää jäljelle kun kaikki kertova redusoidaan pois. Tällöin jää jäljelle pelkkä taiteen olemus.

Modernismin kolmas postulaatti on, että taiteen ei tule olla taidokasta - sen ei tule edustaa käden taitoja eikä silmä-käsi-koordinaatiota eikä erilaisten tekniikoiden hallitsemista tai hiomista täydellisyyteen. Varhaisten vuosisatojen taidetta on leimannut aivan uskomaton pyrkimys taitavuuteen, työn täydellisyyteen ja osaamiseen - kilistääkö vaikkapa termi chiaroscuro kenenkään kelloja? Ehkäpä Jackson Pollockin roisketyöt edustavat tätä äärimmäisyyydessään. Tai erilaiset kompositiot, jossa on satunnaisia rojuesineitä satunnaisessa järjestyksessä. Voidaan oikeutetusti kysyä, että mitä se kertoisi länsimaisesta kulttuurista, jos Sikstiiniläiskappelin dominanttina taideteoksena eivät olisi Michelangelon freskot, vaan tuhat litraa härskiintynyttä maapähkinävoita?

Ruukinmatruuna on sanonut taiteen kertovan tekijänsä sielunmaisemasta ja sen kulttuurin henkisestä tilasta, joka sen on synnyttänyt. Sopusointuinen, kaunis, levollinen ja ylevä kulttuuri tuottaa kauneutta ja harmoniaa; väkivaltainen, aggressiivinen, brutaali ja barbaarimainen kulttuuri tuottaa rumuutta, karkeutta, mitäänsanomattomuutta, kolhoutta ja rauhatonta mielipuolisuutta. Mutta jos modernismi - ja varsinkin jos nykytaide - esittää tekijänsä sielunmaisemaa, niin se maisema on sairas, ja se on tyhjä. Länsimainen kulttuuri on sadan vuoden ajan elänyt tyhjyydessä, onttoudessa ja sisällöttömyydessä. Nykytaide heijastaa länsimaisen kulttuurin täydellistä henkistä konkurssia, nihilismiä ja sisällöttömyyttä. Se antaa makua siitä kuilusta, johon ruukinmatruuna katsoi ja joka katsoi häneen. Todettakoon, että taide oli hänelle terapiaa tuolloin.

Ruukinmatruuna toteaa, että paras taide on sellaista, jossa totuus ja kauneus kilvoittelevat keskenään. Figuratiivinen taide kertoo objektista, kun taas non-figuratiivinen kertoo subjektista. Ensimmäisessä kauneus lähtee toteutuksesta, kun taas jälkimmäisessä värien käytöstä. Pyrkimys totuuteen ei ole ristiriidassa pyrkimyksen kauneuteen kanssa. Mutta jos valhe, rumuus ja pahuus päästetään irti, lopputulos ei suinkaan ole taidetta, vaan joko stiiknafuuliaa, sikailua - tai rikos.

Sillä on olemassa raja, jossa taidetta vastaan tulee joko Järjestyslaki tai Rikoslaki, ja poliiseilla on yleensä hyvin konservatiivinen taidemaku.

Espoo Museum of Modern Artissa on näytteillä tätä kirjoitettaessa autotaidetta. Siis taiteilijoiden maalaamia autoja. Mutta pidättäkää hengitystänne! Siellä ei ole Simo Riikosen, Perttu Papusen, Boris Vallejon tai muiden kynäruiskun mestareiden teoksia, vaan "oikeiden" taiteilijoiden maalaamia autoja - joista 90% on ruukinmatruunan silmin lähinnä sutattu. Nuo taideautot edustavat tekijälähtöistä taidekäsitystä, kun taas esteettisen taidekäsityksen mukaiset taideautot loistavat poissaolollaan.

Mutta filistiinillä ei ole minkäänlaista taidekäsitystä eikä varsinkaan esteettistä. Filistiinille kaikki taide on yhdentekevää, ja hänestä on tyhmää jos joku on maksanut Simo Riikoselle ison tukun euroja siitä, että tämä on maalannut kynäruiskulla hyperrealistisen taideteoksen auton kylkeen ja pähkähullua jos Andy Warhol on puolestaan sutannut auton.

Filistiini ei tee mitään eroa taiteen ja kitschin välille; filistiini päinvastoin usein arvostaa kitschiä enemmän kuin taidetta, sillä kitsch on rehellisesti roskaa kun taas taiteeseen sisältyy valheellisia taka-ajatuksia. Filistiinille oluttehtaan logolla varustettu tuoppi on kaikkein lähinnä taide-elämystä ja sekin lähinnä siksi, että sen tuopin voi täyttää alkoholijuomalla.

Filistiini sensijaan on kiinnostunut brändeistä - tuotemerkeistä, koska niitä saa rahalla ja niillä voi osoittaa kuuluvansa johonkin tiettyyn viiteryhmään. Filistiinille köyhyys on halveksittava olotila, sillä raha ratkaisee kaiken maailmassa, ja filistiinille kaikella on hinta mutta millään ei ole arvoa. Filistiinille usein taide voi olla kiinnostavaa lähinnä kaupallisessa mielessä: paljonko siitä saa fyrkkaa - ei sen esteettisten tai muiden arvojen mukaan.

Ruukinmatruuna tulee lähiaikoina pääkaupunkiseudulle, ja olisi mielellään käynyt EMMA:ssa - mikäli siellä olisi ollut esteettistä autotaidetta (lue: Simo Riikonen, Perttu Papunen, Terho Niskanen jne). Mutta koska siellä on tekijälähtöistä autotaidetta, niin jääköön tällä kertaa väliin.

Tätä on taidekriittisyys. Filistiini puolestaan olisi sanonut, että ei v*ttu voisi vähempää kiinnostaa koko autotaide - lähteeks joku kaljalle?

Carmen saeculare

Ruukinmatruuna on, kuten tunnettua, runouden ystävä, ja Eino Leino on vaikuttanut häneen paljon. Mutta Helkavirsien ohella Leinolla on yksi runo yli muiden, ja se on nimeltään Carmen saeculare eli kirjaimellisesti "vuosisadan laulu". Se löytyy runokokoelmasta Talvi-ilta vuodelta 1905.

"Carmen saeculare" on alunperin Horatiuksen oodi, joka laulettiin vuosisataisjuhlissa. Leino teki oman runonsa samaan mittaan uuden vuosisadan kunniaksi, ja kuvasi siinä odottamiaan ja ounastelemiaan asioita ja millaiseksi hän oletti 1900-luvun muodostuvan.

Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät,
teräskintahat kilahtaa. -
Aika laulaa lauluaan. -

Yksilön oikeutta poljetaan, kansojen
oikeutta sorretaan, sananvapautta vainotaan.
-Orja, vangittu vuosisata! -

Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus
kalpenee, rauta riidat ratkaisee.
-Aika laulaa lauluaan. -

Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta
raudan kukistaa.
-Kurja, vaivainen vuosisata! -

Maa maahan liitetään, tulliliitot tehdään,
valtojen vanteet tilkitään.
-Aika laulaa lauluaan. -

Tehtaat temmeltävät, hammasrattaat
ratisevat, vettä, verta roiskuttavat.
-Milloin valkenet, vuosisata?

Työmies nousee, maa järisee,
valtaistuimet vapisevat.
-Aika laulaa lauluaan. -

Valtio ampuu omia kansalaisiaan,
valtiokirkko siunaa ruumiit.
-Hurja, villitty vuosisata! -

Tieto kyntää, ihmis-ajatus kylvää,
taide vietit viljelee.
- Aika laulaa lauluaan. -

Pojat kuuntelevat, äidit opettavat,
miehet eivät astu aseisiin.
-Etkö valkene, vuosisata?

Ihmisyys nousee, kansojen parhaat
kapinoivat, ei ole jumalia eikä orjia enää.
-Aika laulaa lauluaan. -

Temppelit tehdään ihmis-asunnoiksi,
yksilöt yhteiskunnan muodostavat. -
Turha, kultainen mielikuva!

Ja ottaen huomioon että runo on kirjoitettu 1905, runo on todella vahvaa kieltä - ja pahaksi onneksi Leinon ennustus osui lähes täysin nappiin. 1900-luvusta tuli juuri sellainen kuin miksi Leino sen runossaan kuvaa, ja siltikään siitä ei tullut sellainen kuin miksi hän sen toivoi.

Runo on mahtipontinen, kaunis, kiihkeä ja jopa pelottava. Kaikkein pelottavinta runossa on ettemme ole oppineet siitä mitään. Nuo täsmälleen samat teemat ja jännitteet ovat olemassa yhä tänäkin päivänä, 107 v runon kirjoittamisen jälkeen.

Ensimmäisessä säkeistössä kuvataan Euroopan kansojen lähentyminen ja integraatio, joka oli läsnä jo sata vuotta sitten ennen ensimmäistä maailmansotaa. Itävalta-Unkari oli kaikista Euroopan maista monietnisin: se oli oikea kansojen tilkkutäkki, mutta taloudellisesti hyvin integroitunut. Ja kuten silloinkin, yksilön oikeudet ja vallanpitäjien intressit olivat toisen säkeistön mukaisesti ristiriidassa. Ja tiedämme, miten jo yhdeksän vuotta runon kirjoittamisesta tulisi käymään - se kuvataan kolmannessa säkeistössä.

Säkeistöt 4-7 kuvaavat plutokratiaa, sen nousua - ja miten siinä sitten kävisi. 1900-luvun alku oli imperialismin ja gilded agen viimeisiä vuosikymmeniä, ja plutokratian kukoistusaikaa - aika, joka olisi päättyvä toisaalta ensimmäiseen maailmansotaan ja toisaalta sitä seuranneeseen totalitarismin nousuun. Ja säkeistö 8 ennustaa pelottavalla tavalla sen, mitä Suomessa tulisi tapantumaan vain 12 vuotta runon kirjoittamisen jälkeen. Oliko Leinolla jokin aavistus, miten tulisi käymään, vai arveliko hän vain? Joka tapaukseea pelottava ennustus.

Yhdeksäs säkeistö kertoo sitten tieteen ja taiteen murroksesta, jota Leino ei vielä tiennyt, mutta jonka hän arveli tapahtuvaksi. "Taide vietit viljelee" voisi hyvin kuvata sotienvälisen ajan taidehistoriaa. Mutta kymmenes säkeistö tapahtui vasta 1960-luvulla sukupolvikapinan myötä. Sitä ennen oli kaksi sukupolvea miehiä tapatettu yhdessä järjettömässä ja toisessa brutaalissa maailmansodassa.

Mutta onko ihmisyys noussut? Ovatko kansojen parhaat kapinoineet? Onko vielä jumalia ja orjia? Temppelit eivät ole vielä ihmisasuntoina, eivätkä yksilöt vielä muodosta yhteiskuntaa. Tämä on Leinon laulusta vielä toteutumatta.

Kuinka Leinon runo toteutuu 2000-luvulla? Toistaako historia jälleen itseään? Tilanne on sananvapauden kannalta varsin huolestuttava, mutta älkäämme kuitenkaan pidättäkö hengitystä sen takia.

Päivän plagiaatti

Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karikatyyri.

-Eino Leino-

Päivän mietelmä

Vapaus rajojen puitteissa ja niiden sisällä on paljon mielekkäämpi idea ja tuottaa paljon parempia tuloksia kuin vapaus rajojen rikkomiseen ja vapaus rajoista piittaamatta.

Sama amerikkalaisittain: hyvät aidat tuottavat hyviä naapureita.

Ateismi ja autismi, osa III

Ruukinmatruuna on kirjoittanut ateismin ja autismin kytköksistä jo kahdesti. Asiaa lienee syytä tarkastella vielä kolmannenkin kerran.

Ihmisen normaalitila on hengellisyys. Tämä on asia, jota ei 1800-luvun jälkeen ole haluttu tunnustaa, mutta näin todellakin on: historian aikana joka ainoalla ihmisyhteisöllä ja kansalla on ollut jonkinlainen uskonto, ja anakykloosissa uskonnottomuus ja uskonnosta luopuminen on liittynyt kiinteästi sivilisaation muuttumiseen demokratiasta oklokratiaksi sekä sen romahtamiseen. Uskonnottomuus ei siis merkitse sivilisaation uutta uljasta aamunkoittoa ja huikaisevaa tulevaisuutta, vaan sen iltaruskoa.

Mutta jos ihmisen normaalitila on hengellisyys, niin se näkyy myös geeneissä, ja hengellisyys kulkee käsi kädessä altruistisen ja empaattisen käyttäytymisen kanssa. Ja näin todellakin on: sama genetiikka, joka tekee ihmisistä empaattisia, tekee heistä myös hengellisiä (joskaan ei välttämättä uskonnollisia).

Jos ateistien väite, että jokainen ihminen syntyy ateistina, olisi totta, niin silloin myös ruukinmatruunan väite, että psykopatia on ihmisen normaalitila, olisi myöskin totta. Näin ilmeisesti ei kuitenkaan välttämättä ole; sillä a) syystä b) toisesta enemmistö ihmisistä on tavalla tai toisella hengellisiä/uskonnollisia ja varsinaisia ateisteja on hyvin vähän, noin 2% populaatiosta - ja myöskin enemmistö ihmisistä ei ole psykopaatteja tai p*skiaisia.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ja se ei ole suinkaan tunnevammaisuus vaan tunnesokeus. Autismilla ja ateismilla on hyvin vahva korrelaatio - enemmistö autisteista on ateisteja, Psychology Today kysyy, että johtaako autismi ateismiin? Ensimmäisenä tämän huomion havaitsi kontroversiaalinen Vox Day vuonna 2007, mutta asiaa on tutkittu vakavasti sen jälkeen.

Autismi on yleisintä miehissä - noin 80% autisteista on miehiä, ja siihen liittyy tunnesokeus sekä ongelmia sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa sekä niiden kokeminen tyypillisesti vaativiksi ja kuormittaviksi. Yritykset muuttaa itselle luontaista käyttäytymistä kulttuurisesti hyväksytymmäksi esimerkiksi ylläpitämällä tiivistä katsekontaktia keskustelukumppanin kanssa saattavat vielä moninkertaistaa vuorovaikutuksen aiheuttaman stressin. Autistit havainnoivat yleensä herkemmin fyysistä ympäristöä kuin muita ihmisiä, ja ovat kiinnostuneita ennemminkin asioista kuin ihmisistä. Autismin vuorovaikutusongelmat ovat sosiaalisia, kielellisiä ja ajan tajuun liittyviä. Nämä ilmenevät mm. ymmärryksen, ilmaisun, ajattelun, tunteitten ja liikkeiden vaikeutena. Ne eivät ole samanlaisia kaikilla vaan yksilöllinen vaihtelu on suurta. Vuorovaikutusongelmien seurauksena saattaa olla haastava käytös, sillä sosiaaliset vaikeudet näkyvät sosiaalisten vihjeitten tulkinnan väärinkäsityksinä. Sosiaalinen ilmaisuntarve on niukkaa. Ajattelu on ratkaisukeskeistä. Tunteiden hallinta on heikkoa ja eleet ja ilmeet jäykkiä ja vaikeasti tulkittavia. Kielelliset vaikeudet näkyvät abstraktienkin asioiden ja kielikuvien konkreettisena ymmärtämisenä. Myös kielellinen ilmaisu on konkreettista. Ajattelu on mustavalkoista. Kompromissit ovat vaikeita. Eläytyminen kielen keinoin on vaikeaa. Eleviestintä on jäykkää. Ajan taju on vaikeaa. Tämä näkyy ajattomuutena sekä ilmaisun ja toiminnan hitautena. Ajatteluakin on vaikea jaksottaa abstrakteiksi kokonaisuuksiksi. Tunneilmaisu ei ota huomioon aikaa eikä paikkaa. Rytmitaju on hyvä, musiikkiin on helppo eläytyä, mutta on vaikeuksia tuottaa toimia kielellisten ohjeitten mukaan.

Mutta ei niin pahaa etteikö paljon hyvääkin. Autisteilla on aivan uskomaton kyky detaljien havaitsemiseen sekä kolmiulotteiseen hahmotukseen ja organisointiin. Heillä on lähes poikkeuksetta erityisiä vahvuuksia ja poikkeuksellisia kykyjä. Autistit ovat huonoja tekemään ryhmätyötä, mutta he soveltuvat erinomaisesti itsenäiseen työskentelyyn. Heille on usein tyypillistä pyrkimys ottaa tiedollisesti haltuun erilaisia järjestelmiä tai asiakokonaisuuksia. Tätä piirrettä voi hyödyntää esim. neuvonta-, opetus-, tiedotus- ja tutkimustyössä tai muissa asiantuntijatehtävissä. He pyrkivät tyypillisesti myös hallitsemaan tilanteita sekä minimoimaan niihin liittyviä riski- ja epävarmuustekijöitä. Erilaiset suunnittelu- ja seurantatehtävät sopivat siksi monille. Yhteisistä pelisäännöistä sopiminen ja niiden noudattaminen on tyypillisesti tärkeää autisteille. Autisteilla on usein kyky havainnoida tarkasti yksityiskohtia ja kuvioiden, muotojen, numeroiden, kirjainten tai listojen parissa työskentely saattaa tuntua mielekkäältä. Monet ovat kuin luotuja tehtäviin, jotka edellyttävät tarkkuutta ja toistoa tai taiteellista silmää. Autisteille on lisäksi tyypillistä havaita asioita, joita muut eivät huomaa. Heillä on myös usein kyky tarkastella asioita monista eri näkökulmista, mikä on omiaan tuomaan esiin uusia näkökulmia ja ratkaisumalleja. Arthur Conan Doylen kirjallisen sankarin Sherlock Holmesin on sanottu olevan arketypaalinen Aspergerin syndrooman edustaja. Holmes on äärimmäisen pikkutarkka ja hänellä on uskomaton organisointikyky ja päättelykyky, mutta hän suoriutuu heikosti ihmistenvälisessä kanssakäymisessä, ja hänen ystävänsä tohtori Watson hoitaa hänelle jokapäiväiset asiat.

Mutta autisteille on tyypillistä kyvyttömyys hahmottaa teleologisia kysymyksiä eli asioiden tarkoitus-syysuhteita. Normaali-ihminen kysyy läheisen ihmisen kuollessa ensimmäiseksi että miksi?, kun taas autisti kysyy miten?. Richard Dawkinsin mukaan kysymys "miksi" on täysin mieletön, ja muuan asperger-nainen toteaa lapsuudestaan: Minulle maailma oli kaoottinen, itseriittoinen systeemi. Sitä ei oltu suunniteltu; se oli kehittynyt. Ajattelin, että talot ja tiet kasvoivat maasta samalla tavoin kuin puut: minulle oli käsittämätöntä, että joku oli suunnitellut ja rakentanut ne. Hän ei ymmärtänyt, että joillakin asioilla oli tarkoitus.

Ja kuinka ollakaan, ruukinmatruunaa on kovisteltu juuri teleologiasta ja annettu ymmärtää hänen olevan hullu ja tollo, kun hän pohtii teleologian kysymyksiä. Itse asiassa ruukinmatruuna kutsuu niitä elämän suuriksi kysymyksiksi. Mistä olemme tulleet? Miksi ylipäänsä olemme olemassa? Mitä kuoleman jälkeen? Mikä elämässä on tärkeää? Mikä on kaiken perimmäinen substanssi? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on hyvä elämä? Mikä on kaiken tarkoitus, alkuperä ja päämäärä? Jotta millään olisi mitään tarkoitusta. kokonaisuudella täytyy olla jokin tarkoitus. Jotta kokonaisuudella olisi mielekäs tarkoitus tällä hetkellä, sillä täytyy myös olla tarkoituksellinen alku ja päämäärä. Jos luomakunnalla ei ole tarkoituksellista alkua ja jos sen ainoa tarkoitus on sen väistämätön loppu, niin kaikki mitä me sillä välillä teemme, on todellakin turhuuksien turhuutta. [Josta eksistentialismi kaikkine lieveilmiöineen.]

Neurotypaaliselle ihmiselle, "normaali-ihmiselle" nuo ovat todella elämää suurempia kysymyksiä, kun taas autistille ne ovat täysin järjettömiä. Kysyttäessä "mikä on elämän tarkoitus" autisti vastaa "mikä on kiven tarkoitus", ikäänkuin hän ei käsittäisi teleologiaa lainkaan. Richard Dawkinsin toteamus kysymys "miksi?" on täysin mieletön voisi olla kenen tahansa autistin kysymys: autisti toteaa "maailma nyt on sellainen kuin se on" [ja sillä sipuli]. Ja Richard Dawkins täyttää autismin kriteerit. Autistin maailma on usein mustavalkoinen - autisti ei näe mitään aste-eroja, aivan samoin kuin hänen on vaikeaa tai mahdotonta hahmottaa tunteita. Siksi hänelle nuo kysymykset ovat järjettömiä.

Mutta neurotypaaliselle ne ovat eksistentiaalisen kriisin siemen.

Ollakseen mielekäs, maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään. Se tarkoittaa, että maailmankatsomuksen täytyy olla johdonmukaisesti sovellettavissa kaikkiin tieteen ja myös taiteen aloihin. Sen mukaan pitäisi olla mahdollista toimia rakentavasti ja eheyttävästi niin yksilötasolla kuin yhteisötasollakin, juridiikassa, politiikassa, ekologiassa jne. Jos maailmankatsomusta ei voi johdonmukaisesti soveltaa elämään, vaan se johtaa käytännöllisiin mahdottomuuksiin, täytyy sen lähtökohta asettaa kyseenalaiseksi. Jos maailmankatsomuksemme ei sovi minnekään muualle kuin korviemme väliin, meidän tulisi vaihtaa joko maailmankatsomustamme tai sitä maailmaa, jossa elämme.

Jos jokaisen yksilön olemassaolo loppuu hänen kuolemaansa, niin mitä lopullista merkitystä hänen elämällään voisi olla? Hän on elämänsä aikana ehtinyt vaikuttaa muutamien muiden ihmisten elämään, mutta heidänkin tarkoituksensa päättyy hautaan. Kaikki mitä hän on elämässään tehnyt ja ansainnut, hävitetään, häviää tai tuhoutuu lopulta ja pyyhkiytyy olemattomiin. Jos koko ihmiskunnan elämä, olemassaolo ja tarkoitus päättyy hautaan, niin mitä perimmäistä tarkoitusta on millään, mitä sitä ennen tehdään?

Ja kuitenkin skientismin, naturalismin, ateismin ja rationalismin säikeet kiertyvät yhteen nihilismin köydeksi, joka on riittävän vahva hirttämään koko sivilisaation. Voidaan tietysti sanoa, että "jokainen ihminen antaa itse omalle elämälleen subjektiivisen merkityksen" ja tämä on eksistentialismin filosofia. Mutta eksistentialismi on pelkästään roskien lakaisemista maton alle. Autistille tämä on kuitenkin riittävä vastaus, ja autistin on mahdotonta ymmärtää normaali-ihmisen tuskailua.

Ateismin kolme muotoa ovat humanismi, nihilismi ja satanismi. Näistä humanismi on kaikkein heikoin. Se kaatuu väärään ihmiskuvaan. Ihminen ei ole hyvä ja jalo olento, vaan loppuun saakka itsekäs p*skiainen. Joka ainoa yritys pystyttää humanismin pohjalta uskonnoton yhteiskunta on johtanut katastrofiin.

Syy on selvä. Ihmisten välillä on valtava määrä interaktioita, ja osa niistä on konflikteja. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän ja myös sitä vakavampia konflikteja. Koska humanismilta puuttuu sen kaikissa eri muodoissa ehdoton, absoluutti ja transkendentti pohja laille ja moraalille, se johtaa aina väistämättä kaaokseen, ja mitä isommasta populaatiosta on kyse, sitä varmemmin. Kaaosta hallitsemaan täytyy tähän maanpäälliseen paratiisiin puolestaan luoda helvetti maan päälle että ihmiset saadaan pidettyä käymästä toistensa kraiveliin. Neuvostoliitossa se olivat keskitysleirit. Singaporessa se on hirsipuu. Joka ainoa ei-uskonnollinen ihanneyhteisö on aina hajonnut, yleensä jo ensimmäisessä ja aina viimeistään kolmannessa sukupolvessa. Voidaan toki kysyä, että voisiko ateistinen yhteiskunta toimia, jos se koostuisi yksinomaan autisteista?

Humanistista maailmankatsomusta ei voida soveltaa yksilön tai yhteiskunnan elämään ilman, että tosi humaanisuus häviää. Aito humaanisuus ei ole samaa kuin humanismi, todellinen sosiaalisuus ei ole samaa kuin sosialismi, eikä hyvä tuoli ole sama kuin sähkötuoli.

Nihilismi ja satanismi jääköön kommentoimatta. Ne luovat yhteiskunnan, jollaisessa ruukinmatruuna ei halua elää.

On muodikasta olla ateisti. Mutta ateismi johtaa kaiken perimmäisen tarkoituksen täydelliseen katoamiseen. Toki voidaan sanoa, että jokainen ihminen luo itse omalle elämälleen tarkoituksen. Tätä sanotaan eksistentialismiksi. Filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen maailmankatsomuksen mukaan ihmisellä ei ole mielekästä alkuperää, tarkoitusta eikä päämäärää. Silti sellainen tulee keksiä itse itselleen. Tilanne on absurdi, mutta ihmisen on kuitenkin elettävä ikään kuin ei sitä olisi. Sartre näki, että jos jokainen eläisi todeksi tuollaisen näkemyksen, ihmiskuntaa ei enää olisi. Siksi hän kehottikin ihmisiä elämään vastoin uskoaan.

Sartre sanoi myös, että "ateismi on pitkä, julma tie ja minä uskon kulkeneeni sen loppuun asti." Mutta juuri sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän johdatti ihmiset kuilun partaalle vetämälle johtopäätökset ateismistaan raa'asti julmaan loppuun asti (= jos Jumalaa ei ole, meillä ei ole mitään objektiivista alkuperää, tarkoitusta, päämäärää eikä moraalia). Mutta tämä tapahtui vain teoreettisella tasolla. Kun Sartren sitten olisi pitänyt soveltaa maailmankatsomuksensa elämään ja hypätä käytännössä epätoivon kuiluun, hän yhtäkkiä kääntyikin pois ja kehotti meitä elämään kaikesta huolimatta ikään kuin alkuperä, tarkoitus, päämäärä ja moraali olisivat olemassa. Hän ei kulkenut eksistentialismin tietä sen loogiseen loppuun asti.

Ja tämä oli myös ruukinmatruunan oma tarina. Hänkään ei kulkenut tuota tietä sen loogiseen loppuun saakka.

Älkää naurako. Eksistentiaalikriisi ei ole leikin asia. Nietzsche sekosi ja pimahti kun kuilu katsoi häneen. Ernest Hemingway ja Jackson Pollock ampuivat aivonsa Alfa Centauriin.

Mutta autistille ateismin tie ei ole ongelma eikä mikään. Autisti sivuuttaa teleologian kysymykset mielettöminä - ja suhtautuu usein pilkallisesti näitä ongelmia pohtiviin normaali-ihmisiin. Ja aivan erityisen halveksivasti autisti suhtautuu niihin, jotka etsivät ratkaisua hengellisyydestä. Richard Dawkins puhuu uskonnosta "mielisairautena" ja "mielen viruksena" ymmärtämättä, että juuri hän itse on autistina poikkeava - eivät suinkaan uskonnolliset normaali-ihmiset. Yritys käännyttää neurotypaaleja ihmisiä ateismiin on tuhoon tuomittu.

Vastauksena kaikille, jotka kysyvät että miksei niin rationaalinen ja fiksu ihminen kuin mitä ruukinmatruuna on, ole ateisti vastaus on siksi, että hänen genetiikkansa ei salli sitä - hän on neurotypaalinen. Syytön kai ruukinmatruuna on siihen, että äipän suvussa on valtava määrä hengellisyyttä sukupolvesta toiseen. Tosin ruukinmatruuna on itse tullut enemmän kyllä isäänsä.

No. Autismi on huiman yleistä tiedemiesten keskuudessa, ja varsinkin luonnontieteilijöiden. Ja samoin on ateismi. Toteamus, että ÄO ja ateismi käyvät käsi kädessä, on juurikin tiedemiesten keskuudesta peräisin. Mutta näin ei kuitenkaan aina ole. On olemassa toinen huippuälykkäiden ryhmä, joiden joukossa hengellisyys on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja se ovat taiteilijat - varsinkin muusikot. Ruukinmatruuna osaa suoralta kädeltä nimetä täsmälleen yhden ateistimuusikon ja hän on Geddy Lee, Rushin basisti-laulaja. Hänen puolustuksekseen todettakoon, että ortodoksijuutalaisella kasvatuksella on osuutensa asiassa. Mutta mikään ei ole innostanut muusikkoja rakkauden ohella niin paljoa kuin hengellisyys - ei tarvitse kuin ajatella Johann Sebastian Bachia.

Ja ehkä parhaimmin asian toteaa Phyllis Fender, Leo Fenderin (siis Stratocasterin suunnittelijan) leski: Mieheni uskoi, että musiikki on enkelten kieltä ja muusikot ovat enkelien asialla - ja että Jumala oli lähettänyt hänet maan päällä suunnittelemaan ja valmistamaan soittimia enkelien käyttöön. Leo Fender ei osannut soittaa kitaraa, oli sokea toisesta silmästään, oli itseoppinut ja aloitti tyhjästä. Silti hän jo 1950-luvulla suunnitteli niin täydellisiä soittimia ja vahvistimia, että nykypäivän insinöörit yrittävät mallintaa, eivät suinkaan kehittää, niitä. Fender uskoi jumalalliseen tehtäväänsä; hänelle muusikot olivat enkeleitä maan päällä, joiden tehtävä on auttaa meitä elämään ja jotka helpottavat meitä tuskassamme ja surussamme ja auttavat meitä iloitsemaan.

Ruukinmatruuna on itsekin muusikko. Tosin hänen instrumenttinsa ei ole sähkökitara vaan luuttu. Ja kuten ruukinmatruuna on monasti todennut, silmää on helpompi pettää kuin korvaa, ja meteli ei muutu musiikiksi vaikka kuinka yritettäisiin, sillä korvan tonaalista keskusta on mahdotonta pettää. Musiikki on matematiikkaa ja matematiikka on kauneuden avain.

Mutta ruukinmatruunalla ei ole taiteellinen vaan luonnontieteellinen spettari, ja siksi ruukinmatruuna on todella huolissaan siitä, mihin luonnontiede on menossa: kiitos yksisilmäisten ja fanaattisten tiedemiesten, suuri yleisö on kaikkialla länsimaailmassa hylkäämässä tieteen keinona saada vastauksia elämään ja sen kysymyksiin, ja erityisen huolestuttava tilanne on Yhdysvalloissa. Ja jotta soppa olisi oikein pahanmakuinen, niin tyypillisesti republikaanit ovat kuin ovatkin sekä paremmin informoituja ja todennäköisemmin koulutettuja kuin demokraatit. Kyse on yksinkertaisesti epäluottamuksen osoituksesta, jonka tiedemiesten puusilmäisyys saa aikaan. Ikävä kyllä tuo epäluottamus myös osoittaa todeksi sen tragikoomisen olettamuksen, että yhteiskunta voi menestyä oikein mainiosti vaikka se haistattaisi piutpaut tieteelle ja tieteelliselle maailmankuvalle - riittä, että sellaisia ihmisiä on siellä tutkijankammioissaan joiden voidaan antaa ajatella tieteellisesti mutta liikaa valtaa heille ei voi antaa.

Autismilla ja ateismilla on selkeä korrelaatio ja todennäköisesti myös kausaatio, ja tässä valossa ei ole lainkaan outoa, miksi ns. suuri yleisö kokee Vapaa-ajattelijoiden liiton sekoilut aivan kuten Illuminati-pelissä: "Fanaattinen-Outo". Mutta autismi ei ole mielisairaus eikä tunnesokeus rikos. Eivätkä ateistit ole kovaäänisyydestään ja suvaitsemattomuudestaan huolimatta viharyhmä. Ikävä kyllä metsällä on paha taipumus vastata kuten sinne huudetaan, ja ateistien on vaikeaa nähdä, miksi heitä nuivitaan.

Mutta tolkkua on vaikeaa odottaa, sillä autisti näkee maailman mustavalkoisena, eikä näe aste-eroja. Tyypilliselle ateistille esimerkiksi maltilliset kristityt ja kiihkomuslimit ovat "yhtä hulluja" ja "heidän välillään ei ole mitään eroa" kun taas neurotypaalinen ihminen näkee valtavan aste-eron sekä paljon harmaasävyjä siinä välillä. Myöskään autisti ei kykene näkemään mitään eroa hengellisyyden ja taikauskon välille - hänelle ne ovat sama asia. Juuri tämä ehdottomuus tekee autisteista vaikeita sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään kyvyttömyys hengellisyyteen ja toisaalta siihen taipuvaisten ihmisten leimaaminen "aivovammaisiksi", "idiooteiksi" tai "mielisairaiksi" ei ole omiaan nostamaan heidän osakkeitaan sosiaalisessa pörssissä.

Ehkä vain on todettava tyytymään, että asioilla on vahva korrelaatio mutta kausaatio ei ole vielä varmistunut, joskin vahvoja viitteitä siihen suuntaan on olemassa. Aika näyttää.

Funktionalismi ei niin funktionaalista

Ruukinmatruuna sai linkkivinkin huonon arkkitehtuurin oheen huonosta rakentamisesta. Professori Jouko Koiso-Kanttilan mukaan kaikista rakennuksistamme uhkaa tulla hometaloja. Oululaisprofessori arvostelee suomalaista rakennustapaa. Puurakentamisen asiantuntijan Jouni Koiso-Kanttilan mukaan hällä väliä -tyyli näkyy muun muassa suunnittelu- ja rakennusvirheinä.

Hometalo on jokaisen taloasujan kauhistus, ja Suomessa taloasuminen on hengissäpysymisen kannalta välttämättömyys, sillä Shrieking Sixtiesin talvi. Hometalot yhdistetään Suomessa 1970-lukuun ja energiakriisiin, jolloin taloista rakennettiin pullontiiviitä ja ilmanvaihto laiminlyötiin. Mutta 2010-luvulla tämä sama ongelma on palannut. Syynä huono arkkitehtuuri ja huono rakennustapa.

Miksi vanhat rakennukset eivät kärsi homeongelmista? Miksi homeongelmat ovat nimenomaan 1930-luvun jälkeen rakennettujen talojen riesa?

Syynä on jälleen tuo 1930-luvun arkkitehtuurin mörkö eli funktionalismi. Kaikki vanha heitettiin romukoppaan, arkkitehtuurissa tehtiin vallankumous ja evoluutio korvattiin revoluutiolla. Ja paitsi arkkitehtuuri, niin myös rakennustekniikat. Le Corbusierin mukaan Arkkitehtuurin haasteet ovat kaikkialla samanlaiset, hän toteaa, ja jatkaa niinpä ratkaisujen tulee olla kaikkialla samanlaiset. Eli tasakattoinen betonikuutio.

Ja lopputulos oli Villa Savoye - asumiskone, joka oli rakennuksena täydellinen katastrofi. Se tasakattonsa ja nauhaikkunansa ansiosta vuoti kuin seula, räystäättömyytensä vuoksi säät pääsivät pieksämään sitä vapaasti, myrskysäällä talo humisi hullun lailla, näköalaikkunat etelään takasivat että aurinko korvensi kuin valokaariuuni ja sen valkoinen kalseus tuo mieleen sairaalan. Savoyen perhe oli raivoissaan ja vähältä piti, ettei Corbu joutunut oikeuteen - sota tuli onneksi väliin.

Ja Suomessa perinteiseen suomalaiseen auktoriteettiuskovaiseen tapaan nielaistiin, paitsi syötti, myös koukku, lyijypaino, koho ja muutama metri siimaa. Tännekin - siis tänne 60. ja 70. leveysasteiden väliin - alettiin rakentamaan valkoisia tasakattoisia betonikuutioita. Tunnetuin lopputuloksin. Joka ainoassa Alvar Aallon suunnittelemassa rakennuksessa on jokin ongelma - jos ongelmat eivät ole akustiikan tai seinäverhoilun kanssa, niin Aallon rakennukset ovat poikkeuksetta hometaloja.

Miksi näin? Olivatko sekä Corbu että Aalto surkeita arkkitehteja? Eikö keisarilla ole vaatteita?

Vastaus on, että voi olla mutta varmuudella he olivat surkeita rakennusinsinöörejä. Sanotaan, että insinööri on mieluummin ylikonservatiivinen ja ylivarovainen kuin lähtee kokeilemaan mitään uutta tuosta vain kokeilun ja innovatiivisuuden vuoksi, ja syynä on Murphyn laki. Insinööri tietää, että mihin tahansa asiaan on ziljoona tapaa tehdä se väärin mutta vain vähän tapoja tehdä se oikein, ja kun asia tehdään väärin, niin se on sekä kallista että tuhoisaa. Insinööritaito perustuu matematiikalle, insinööritieteille - ja traditiolle. Ne kokeilut ja vallankumoukset tehdään laboratoriossa ja pilottiympäristössä mutta niitä ei tehdä tuotantoympäristössä. Kaikki muutokset implementoidaan vasta, kun niiden toimivuudesta on varmat takeet. Ei ikinä ennen. Muistetaan kapitalistisen ilmalaivan ja sosialistisen ilmalaivan kohtalot. Kun hylätään vuosituhantinen traditio - siis oikeaksi ja toimiviksi tiedetyt ratkaisut - ja kun lähdetään puhtaalta pöydältä luomaan jotain uutta tietämättä että toimiiko se, niin lopputulos on lähes väistämättä katastrofi.

Ja täsmälleen näin tapahtui 1930-luvulla.

Tasakatto merkitsee Suomen ilmastossa samaa kuin vuotokatto. Tasakatto sopii ilmastoon, joka sijaitsee kääntöpiirien välissä - siis siellä, missä sateet ovat vuodenaikaisia ja harvinaisia, jossa aurinko paistaa säännöllisesti ja säät on helppoja ennustaa. Se ei sovi ilmastoon, jossa on neljä vuodenaikaa ja joka sijaitsee Atlantin matalapaineiden okkludoitumisalueella. Ei, vaikka vakuutettaisiin että on kuinka hyvin tahansa rakennettu. Se feilaa joka tapauksessa. Vaikka Corbu ja Aalto kuinka toisin vakuuttaisivat, arkkitehtuurin ja varsinkaan rakennustaidon ongelmat ja ratkaisut eivät ole kaikkialla samanlaiset vaan jokainen ilmastotyyppi vaatii omanlaisensa ratkaisut.

Jokainen ikkuna on reikä talon seinässä, ja siitä pääsee läpi, paitsi valo, niin myös kosteus ja ilman kaasut. Siis toki sillä provisolla, että eristäminen tehdään oikein. Ja mitä isompi ikkuna on ja/tai mitä enemmän niitä on, sitä helpompaa on tehdä virhe. Nauhaikkuna oikein kerjää kosteusongelmaa tässä ilmastossa.

Räystäättömyys merkitsee, että sää pääsee piiskaamaan estoitta seiniä ja tunkeutumaan vesikaton ja seinien välistä välikattoon ja rakenteisiin. Lumi erityisesti on inhottava - katonrajaan jäädessään se jäätyy ja kuormittaa massallaan, ja kevään tullen se ei suinkaan sula vaan sublimoituu suoraan vesihöyryksi - joka sitten tunkeutuu rakenteiden väliin.

Betoni on kaikista rakennusmateriaaleista kaikkein halvin, kalsein, helpoin ja haperoin. Betoni on pohjimmiltaan kalsiumkarbonaattia, johon on sekoitettu hiekkaa. Se kestää hyvin Välimeren ilmastossa - Colosseum on uhmannut aikaa 2000 vuotta - mutta meidän ilmastossamme, missä talven ja kesän lämpötilaero voi olla 70 kelviniä - jatkuva lämpö-, vesi- ja sääkuorma hapertaa ja murentaa sitä nopeasti ja siihen syntyy helposti halkeamia. Mietitäänpä, missä kunnossa vanhat betonisillat, jotka on rakennettu ennen sotia tai juuri sotien jälkeen, ovat. Silloissa ongelma ei ole niin valtava, nehän vain murenevat, mutta betonirakennuksessa se merkitsee, että kosteus pääsee sisään mutta ei ulos. Ja betonirakentaminen yleistyi juuri 1930-luvulla...

Homeongelma syntyy, kun kosteus pääsee taloon sisään, mutta ei pois kuivumaan. Homeitiöitä on kaikkialla ilmassa, ja jos ja kun ne pääsevät pesiytymään, nehän sitten itävät oikein kunnolla. Ne oikein rakastavat kiveä, puuta ja tekstiilejä. Muovin ja metallinkin päälle ne kasvavat, mutta eivät juurru. Home ei kykene menestymään kuivassa eikä rajuissa lämpötilanvaihteluissa, mutta kosteassa seisovassa ilmassa kyllä. Ja kun home on kerran päässyt itämään, se ei enää ikinä lähde muutoin kuin a) otsonilla ja b) tulitikulla. Jokainen veneenomistaja tietää kauhukertomukset homepommeista, mutta veneestä voi aina repiä sisustukset pois, pestä sen vetyperoksidilla ja sisustaa uudelleen, sillä home ei juurru lasikuituun. [Parasta veneen homeentorjuntaa on pitää kaikki luukut ja venttiilit apposen auki talven aikana.] Mutta talon kanssa on vähän eri juttu.

Oheiset kertomukset ovat katkeraa luettavaa. Ja lähes jokainen niistä on syntynyt 1930-luvun jälkeen rakennetussa talossa - usein aivan uudessa. Lukekaa nuo kertomukset - ne ovat katkeraa luettavaa ja ne tulevat yleistymään tulevaisuudessa kun 1960- ja 1970-luvun rakennukset ikääntyvät. Nyt sairastuvat jo nuoret ja jopa teinit; kun asia ensin kohdattiin 1990- ja 2000-luvuilla, enemmistö sairastuneista oli keski-ikäisiä, jotka olivat olleet jo vuosia hometiloissa. Nyt nuoret ovat altistuneet jo päiväkodeissa ja kouluissa. Armeijan kasarmeilla muhii homeongelma, kun siivouspalveluun kuuluu veden kanssa lotraaminen päivittäin litratolkulla. Lisäaltistus yhä useammassa tapauksessa johtaa sairastumiseen. Ja yli 90% Suomen rakennuksista on rakennettu 1930-luvun jälkeen. Pahinta on, että sairastuminen on yksilöllistä: joku sairastuu kahdessa päivässä, joku toinen voi kestää vuosikymmeniä samassa paikassa sairastumatta.

Tiettävästi Alvar Aallon mestariteoksessa, Teknillisen korkeakoulun päärakennuksessa, on vakava homeongelma. Joku asioista enemmän perillä oleva taho voi kertoa, onko näin. Eniten sisäilmaongelmista on kuitenkin jouduttu kärsimään Aallon suunnittelemassa Jyväskylän yliopistossa, joka on ollut sisäilmansa puolesta ongelma jo 1990-luvulta lähtien ja väki kolme kertaa sen jälkeen home-evakossa. Terveimpiä tiloja tuntuvat olevan vanhat 1800-luvun rakennukset, joihin ei ole tehty suuria peruskorjauksia. Ja muissakin Aallon rakennuksissa on ongelmia.

Kosteusongelmia on ollut jopa Eduskunnassa -Eduskuntatalon päätalon ja Pikkuparlamentin välisessä käytävässä oli homeongelma. Eduskuntatalon päärakennuksen ja Pikkuparlamentin välisen yhdyskäytävän kosteusongelmat havaittiin kesällä 2010. Käytävän kosteusprosentti nousi ennätyslukemiin, ja sinne pääsi vettä rankkasateiden aikaan. Kosteus teki vaurioita myös Markku Arantilan yli 100 000 euroa maksaneeseen taideteokseen, joka poistettiin käytävästä vuoden 2010 lopussa. Taideteollisen korkeakoulun henkilökunta ja opiskelijat ovat kärsineet huonosta sisäilmasta jo pitkään - 1930-luvulla rakennettu Arabian entinen tehdaskiinteistö alkaa olla purkukunnossa.

Miksi Venetsiassa ei tunneta kosteusvaurioita eikä homeongelmia? Olisikohan syynä se, että siellä talot on rakennettu ennen funktionalismia ja että niiden rakentaminen nojaa traditioon, eikä arkkitehdin visioihin. Miksi Keski-Euroopassa tulvavesi menee talojen kellareihin ja sitä pumpataan pois pitkään ja hartaasti, mutta missä ovat homeongelmat? Onko Suomen ilmasto niin ainutlaatuisen kettumainen, että vain täällä on ongelmia? Mielenkiintoista sinänsä, homeongelmia on vain harvoin taloissa, joissa on kantava tiilirakenne, mutta betonielementtitaloissa sitäkin enemmän.

Edes suomalaisen funktionalismin klassikko, rintamamiestalo, ei ole välttynyt homeongelmilta. Useimmiten syynä on rinnetontti ja betoninen umpivalettu sokkeli, joka taatusti on tiivis - ulospäin. Sisäänpäin kosteus pääsee sisään, ilmanvaihto on usein heikko, ja ehkä 1970-luvulla paikat on eristetty mutta höyrysulku jäänyt tekemättä. Harkoista, tiilestä tai harmaakivestä tehty sokkeli yleensä kärsii vähemmän homeongelmista kuin betonisokkeli, sillä blokkien väliin jää rakoja, joista kosteus pääsee tuulettumaan uloskin.

Miten sitten estetään kosteusvaurio ja homeongelma? Tapoja on kolme:

1) Estetään veden pääsy rakenteeseen. Nykytyyli. Jos sekä suunnittelu että rakentaminen voidaan toteuttaa 100% täydellisesti ja rakenteet myös säilyvät koko talon käyttöiän alkuperäisessä täydellisessä kunnossa, niin tämä on hyvä ratkaisu. Ongelma on siinä, että tätä rakennusta ei enää sitten peruskorjata eikä remontoida, vaan se puretaan kun ongelmia ilmenee.

2) Tasaisen hitaasti ilmaa läpäisevä rakenne. Idea on, että kun ilma liikkuu hitaasti esim. kylmemmästä suunnasta lämpöisempään niin kastepisteen läpi kulkee ilmaa jonka suhteellinen kosteus on rakenteissa tapahtuneen ilman lämpenemisen vuoksi sen verran pieni, että rakenteen läpi virtaava ilma kuivaa rakennetta. Tämä on hyvin harvinainen ja aika kyseenalainen periaate, mutta ilmeisen toimiva tiilitaloissa.

3) Hengittävä rakenne. Hengittävyys ei siis tarkoita sitä että ilma kulkee rakenteen läpi vaan sitä että tiivistyvä vesi imeytyy materiaaliin ja kulkee sen sisällä vapaasti ja pääsee haihtumaan uloskin, eli ei maalata mitään latekseilla! Puu on hengittävää, koska kosteus imeytyy siihen ja kulkee sen sisällä paikasta toiseen. Sama pätee paperiin, selluvillaan, kutterinpuruihin ja kaikkiin huokoisiin materiaaleihin. Kivi/lasi/mineraalivilla ei ole hengittävää. Kosteus ei imeydy kuituihin vaan jää kondensoituneena kuitujen pintaan ja/tai kuitujen väliseen ilmatilaan.

Kakkosvaihtoehdon voi jättää huomiotta sen harvinaisuuden vuoksi - Suomessa ei ole, kaupunkeja, kirkkoja ja linnoja lukuunottamatta - juurikaan rakennuksia, joissa olisi kantavat tiiliseinät.

Ykkösvaihtoehto ei salli eikä tue kerran rakenteisiin päässeen veden poistumista rakenteen sisältä järkevällä aikajänteellä. Se ei myöskään kykene säilyttämään pientäkään vesimäärää siten ettei vesi olisi tiivistynyt. Ainoa pelastus on koneellinen ilmanvaihto ja rakennuksen pitäminen jatkuvasti lämmitettynä. Tai elinkaariajattelu eli että rakennus puretaan viimeistään 30 vuotta sen valmistumisesta.

Kolmosvaihtoehto kuivaa koko ajan itseään. Jos rakenteeseen pääsee vettä niin sitä voi olla valtavia määriä ilman että se pääsee tiivistymään. Sen ongelma on, että lämpö pääsee harakoille ja lämmittäminen vaatii koko ajan energiaa.

30-luvun rakentamisvallankumous merkitsi perinteisten rakennustapojen lemppaamista romukoppaan ja samalla meni lapsi pesuveden mukana. Ja samalla meni tuo kolmosvaihtoehto. Silti Suomi on täynnä kymmeniä vuosia käytössä olleita hirsisiä kesämökkejä, jotka ovat koko kylmän kauden tyhjillään ja lämmittämättä ilman että niihin tulee minkäänlaisia homeongelmia. Se kertoo hengittävän rakenteen toimivuudesta aika paljon. Mutta arvatkaapa, miten käy, kun 30-luvun jälkeen rakennettu talo on hetkenkin kylmillään tai jos vesivahinko pääsee kaikesta huolimatta sattumaan? Kilistääkö Villa Savoye kenenkään kelloja? Todettakoon, että Roger Savoye, omistajapariskunnan ainoa poika, sairastui homeitiötautiin.

Ja nyt on tulossa uusi kauhuskenaario matalaenergiataloiden muodossa. Jos rakentamisen tyyli ei muutu, kaikista taloista uhkaa tulla hometaloja, kun siirrytään energiatehokkaaseen rakentamiseen. Kun taloista tulee entistä tehokkaammin eristettyjä, tulee niiden myös olla entistä tiiviimpiä. Plus sitten suomalaiskansallinen hälläväliä-rakentaminen, kun jobbarit ovat teettämässä työn ja työvoima on haalittu halpatyömaista. On satavarmaa, että Saksasta, briteistä ja Epanjasta kopioidut matalaenergiatalomallit eivät toimi sellaisenaan Suomen ilmastossa - tämä on itsestäänselvyys. Tarvitsemme siis vankkaa paikallista tutkimusta ja pitkän aikavälin kokemusta koetalojen muodossa, ennenkuin Suomeen sopivat ratkaisut ovat tiedossa.

Entä jos epäilee sisäilmaongelmia omassa kodissaan, työpaikalla, mökillä - miten tunnistaa ongelma? Ensimmäinen oire on kuivuuden tunne: limakalvot tuntuvat kuivilta, silmät kirvelevät. Home aiheuttaa muun muassa ihon ja silmien punoitusta, silmien, nenän sekä nielun kutinaa ja kirvelyä, äänenkäheyttä, aivastelua sekä nuhaoireita. Lisäksi monilla altistuneilla on väsymystä, päänsärkyä, kuumeilua, huimausta ja pahoinvointia. Myös korva- tai poskiontelontulehduskierre voi kertoa altistumisesta. Pitkä altistus voi aiheuttaa allergiaa ja astmaa. Homeen lisäksi myös erilaiset muut tekijät voivat aiheuttaa sisäilmaongelmia, kuten liimojen, maalien ja lattiapinnoitteiden hajoamistuotteet, materiaalien, varsinkin lastulevyn emissiot, käyttäjän toiminta (kemikaalit, pöly, melu, siivouksen taso), ilmanvaihdon puutteellinen toiminta (epäpuhtaus, tunkkaisuus, korkea hiilidioksidi pitoisuus, vähäinen ilmamäärä), mikrobit (ilmavuodot seinärakenteissa/alapohjassa) sekä kuidut (ilmanvaihtojärjestelmä, akustointi). Sisäilmaongelmaa epäilevää kehotetaan vertaamaan oloa työpaikalla, kotona ja lomalla. Voiko kotona paremmin? Häviävätkö oireet lomamatkalla? Palaavatko ne takaisin töissä?

Ehkä ennen todella osattiin rakentaa ja aivan kokemusperäisesti ja tiedettiin että mikä toimii ja mikä ei toimi. Ehkä meidän yksinkertaisesti tulisi suosia perinteisiä materiaaleja, eli harmaakiveä, tiiltä ja hirttä betonin ja elementtirakentamisen sijaan, ja myöntää, ettei funktionalismi ole kovin funktionaalista.

Ohessa vielä kuvasarja yhdestä purkuprojektista. Funktionalistinen talo oli tullut elinkaarensa päähän.

Päivän mietelmä

Suurin armollisuus on aina samalla suurin epäoikeudenmukaisuus.

Neil Armstrong RIP

Eivätkä ne murheviestit tähän loppuneet. Ensin meni Sally Ride ja nyt se ensimmäinen alkuperäinen kuu-ukko eli Neil Armstrong. Lapsuuden sankarit putoilevat yksi toisensa jälkeen.

Neil Alden Armstrong oli yhdysvaltalainen astronautti, kuulento Apollo 11:n komentaja ja ensimmäinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen. Hän oli myös ensimmäinen ihminen, joka on kävellyt vieraalla taivaankappaleella. Kuollessaan hän oli 82-vuotias ja hän oli naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa.

Armstrongilla oli kaksi rakkautta: lentäminen ja insinöörin työ. Hän liittyi ylioppilaaksi tultuaan laivastoon, ja Korean sodassa Neil Armstrong palveli laivaston hävittäjälentäjänä ja sen jälkeen valmistui Purduen yliopistosta insinööriksi vuonna 1955. Armstrong lensi NASAn X-15-koelentokonetta North American -yhtiön koelentäjänä. Armstrong ei kuulunut alkuperäiseen seitsemän Mercury-astronautin "valiojoukkoon", vaan hän tuli mukaan vasta Mercury-lentoja seuranneeseen Gemini-ohjelmaan. Vuonna 1962 hänet valittiin astronautiksi, ja maaliskuussa 1966 hän osallistui Gemini 8 -lentoon, joka suoritti ensimmäisen onnistuneen telakoinnin avaruudessa (miehittämättömän Agena-rakettivaiheen kanssa). Gemini-ohjelman jälkeen hänet kiinnitettiin Apollo-ohjelmaan ja hänestä päätettiin kouluttaa avaruuslennon päällikkö.

Koulutukseen kuului, paitsi itse avaruuslennon ja sen aikaisten toimintojen harjoittelu, myös laskeutumisharjoittelu Lunar Landing Research Vehicle -testialuksella, "Flying Bedsteadilla", kuumodulia simuloivalla häkkyrällä, joka oli paljon vaikeampi ja kiikkerämpi kuin "oikea" Grummanin kuumoduli. 6. toukokuuta 1968 Armstrong pelastautui heittoistuimella, kun Lunar Landing Research Vehicle -testialus (LLRV) tuhoutui lähellä Houstonia Teksasissa. Armstrong kuitenkin selvisi loppuraportista. Joulukuussa 1968 hän toimi Apollo 8 -lennon varamiehistön komentajana. 23. joulukuuta 1968 Apollo 8:n kiertäessä Kuuta, Deke Slayton tarjosi Armstrongille ensimmäisen Kuuhun laskeutuvan lennon, Apollo 11:n komentajuutta. Maaliskuussa 1969 pidetyssä kokouksessa päätettiin, että Armstrong astuisi ensimmäisenä ihmisenä Kuuhun.

Kuuhun lähdettiin saman vuoden heinäkuussa. Apollo 11 -lento, jonka miehistönä olivat Armstrong, Edwin "Buzz" Aldrin ja Michael Collins, laukaistiin 16. heinäkuuta 1969 ja 19. heinäkuuta päästiin Kuuta kiertävälle radalle. 20. heinäkuuta 1969 kuumoduuli Eagle irrottautui emäalus Columbiasta ja laskeutui kello 20.17.40 UTC Mare Tranquilitatisiin, Rauhallisuuden mereen. Laskeutuminen tehtiin manuaalisesti, ja se onnistui hyvin. Armstrongin ensimmäiset sanat Kuusta olivat: ”Houston, Tranquillity Base here. The Eagle has landed.”

21. heinäkuuta 1969 kello 02:56 UTC (04.56 Suomen aikaa), kuusi ja puoli tuntia laskeutumisen jälkeen Armstrong astui Kuun pinnalle ja lausui kuolemattomat sanansa This is one small step for man, but one giant leap for mankind. ("Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta jättiharppaus ihmiskunnalle"), Hieman myöhemmin Buzz Aldrin liittyi hänen seuraansa ja he viettivät kaksi ja puoli tuntia Kuun pinnalla ottaen näytteitä ja valokuvia. Aldrin piti kuumodulissa maailman ensimmäisen jumalanpalveluksen vieraalla taivaankappaleella, luterilaisen kaavan mukaan. Aldrinin ensimmäiset sanat Kuussa olivat Beautiful. Beautiful. Magnificent desolation. He asensivat Kuun pinnalle tieteellisen laitteiston, pystyttivät Yhdysvaltain lipun ja kiertelivät aluksen lähistöllä. Armstrong soitti radioteitse Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonille.

Hetken aikaa Michael Collins oli maailman yksinäisin ihminen - hän jäi komentomoduliin odottamaan sillävälin Kuuta kiertävälle radalle.

Kotiin lähdettiin tarkalleen 21. heinäkuuta 1969 05:11,13 UTC, jolloin Armstrong ja Aldrin olivat viettäneet Kuun pinnalla noin 21 tuntia 36 minuuttia. Aldrin oli vahingossa rikkonut nousumoottorin katkaisijan, ja nousumoottorin katkaisijaa painettiin kynää apuna käyttäen (Neil Armstrong piti kynää kalleimpana aarteenansa ja kynä on yhä tallella). Tietokone ohjasi Eaglen yläosan nousua. Komentomoduuliin telakoitumisen jälkeen kuumoduulin nousuosa hylättiin Kuuta kiertävälle radalle. Tämän jälkeen komentoalus lähti paluulennolle kohti Maata. Raketti käynnistettiin Kuun kääntöpuolella, jolloin painovoimalingon vaikutus oli tehokkain.

Laskeutuminen Maahan tapahtui 24. heinäkuuta 1969 16:50,35 UTC 2 660 km Wakesaaresta itään ja 380 km etelään Johnstonin atollista. Lentotukialus USS Hornetin helikopteri poimi astronautit ja komentomodulin merestä. Tämän jälkeen edessä oli kolmen viikon karanteeni, jossa varmistauduttiin, ettei astronauttien mukana tullut kuupöpöjä.

NASAn jälkeen Armstrong opetti Cincinnatin yliopistossa, ja osallistui avaruussukkula Challengerin onnettomuuden tutkimuskomiteaan 1986.

Opiskellessaan insinööriksi Purduessa, Armstrong tapasi Janet Elizabeth Shearonin. He menivät naimisiin 28. tammikuuta 1956. He saivat kaksi poikaa, Ericin ja Markin, sekä tyttären, Karenin, joka kuoli kaksivuotiaana. Vuonna 2005 ilmestyi James R. Hansenin kirjoittama ja Armstrongin hyväksymä virallinen elämäkerta First Man: The Life of Neil A. Armstrong. Armstrongin elämää käsittelee myös Leon Wagener Armstrong-elämäkerta One Giant Leap. Neil Armstrong's Stellar American Journey (2004).

Eläkkeelle jäätyään Armstrong vetäytyi lähes täysin julkisuudesta Ohiossa sijaitsevalle maatilalleen. Harvinaisessa kuulennon 40-vuotisjuhlassa National Air and Space Museumissa 19. heinäkuuta 2009 Buzz Aldrin ja Armstrong puhuivat Mars-lentojen puolesta ja Kuun käyttämisestä astinlautana avaruuslennoille. Armstrong käsitteli puheessaan avaruuskilvan positiivista merkitystä - kilpailu, joka alkoi supervaltojen arvovaltakädenvääntönä, lopulta hyödytti koko ihmiskuntaa ennennäkemättömällä tavalla tieteen, keksintöjen ja yhteisymmärtämyksen muodossa.

Armstrong kuoli 25. elokuuta 2012 82-vuotiaana sydänleikkauksen komplikaatioihin. Aldrin ja Collins ovat yhä elossa, ja Aldrin osallistuu yhä aktiivisesti avaruusasioihin.

Entäpä lennon muut sankarit? Komentomoduli Columbia museoitiin, ja se on näytteillä National Air and Space Museumissa, Washington D.C.:ssä. Kuumoduli Eaglen laskeutumisosa jäi Kuuhun ja miehistöosa puolestaan Kuuta kiertävälle radalle. Entäpä tukialus USS Hornet, toisen maailmansodan - ja kuulennon - veteraani? Tukialus ei lähtenytkään naulatehtaalle, vaan avattiin yleisölle museona 17. lokakuuta 1998 Alamedassa, missä se on ankkuroituna San Diegon laivaston lentoasemalla. Siellä on pysyvä kuulentonäyttely.

Päivän mietelmä

Uskovaiset eivät kestä sitä, että evoluutio on totta.

Ateistit eivät kestä sitä, että ihminen on pohjimmiltaan paha.

Taide, viimeinen tabu

Ruukinmatruuna totesi jokin aika sitten sanan "taide" olevan legitiimi mahdollisuus sikailla, solvata ja/tai zuijata esteettömästi toisten rahoilla ilman että ns. suurelle yleisölle annetaan minkäänlaista mahdollisuutta kritiikkiin tai protestointiin, ja tämä kirvoitti lukijoiden kielen. Ruukinmatruunan kanssa oltiin samaa mieltä, ja myös eri mieltä, ja eikös vain sieltä tullut totalitarismikortti pöytään: alettiin jo kaivella esiin Natsi-Saksan ja Neukkulan taidepolitiikkaa.

Mutta mikään ei osoita sen selvemmin, että taide on tabu. Se on pyhä lehmä, johon ei saa koskea, koska natsit ja bolsut. Vaikka kukaan ei oikeastaan osaa määrittää, mitä taide on, kaikki myöntävät, että on olemassa stiiknafuuliaa, sikailua, huonotapaisuutta, petosta ja sottausta joka puolestaan ei ole taidetta. Ehkä on vain tyydyttävä siihen, että kun taiteilija sikailee, se on taidetta, ja kun ei-taiteilija sikailee, silloin otetaan Järjestyslaki käyttöön. Mutta taitelilijan pyhään oikeuteen sikailemiseen ei saa koskea, koska natsit ja neukut.

No. Ruukinmatruuna jo totesi, että taide heijastaa tekijänsä ja sen luoneen kulttuurin sielunmaisemaa. Sopusointuinen, kaunis, levollinen ja ylevä kulttuuri tuottaa kauneutta ja harmoniaa; väkivaltainen, aggressiivinen, brutaali ja barbaarimainen kulttuuri tuottaa rumuutta, karkeutta, mitäänsanomattomuutta, kolhoutta ja rauhatonta mielipuolisuutta. Ja suurin osa nykypäivän taiteesta on rumaa, karkeaa, mitäänsanomatonta, kolhoa, triviaalia, huonosti tehtyä, rauhatonta, vastenmielistä, vaivauttavaa, tyhmää ja pahimmillaan jopa terveysriski. Natsi-Saksan taidepolitiikan tragedia ei ollut se, että se määrittelu jotkut taiteen muodot "rappiotaiteeksi" ja vainosi taiteilijoita. Sen tragedia oli siinä, että pahuuden kulttuuri yritti tuottaa hyvyyden taidetta. Lopputulos oli täyttä fuulaa, sillä pahuuden sielunmaisema ei voi ilmentää hyvyyttä reaaliseksi, vaan lopputulos on aina jotain valheellista, epäaitoa. Jos Natsi-Saksa olisi Italian fascismin tavoin rehellisesti yrittänyt tuottaa rumaa, kolhoa, mitäänsanomatonta, triviaalia ja vastenmielistä taidetta, me ihailisimme nyt noita tuotoksia aivan kuten ihailemme fascismin taidetta - futurismia. Älkää naurako. Futurismi todellakin heijastaa fascismin sielunmaisemaa!

Ruukinmatruuna on tarkastellut asiaa täällä otsikon "Taidetta taiteen vuoksi" alla.

Ja taide todellakin on tabu. Tabut ovat asioita, joita syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin aivan riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään.

Alun perin sana tabu tarkoitti erästä Polynesiassa tutkittua kansanperinnettä, jonka mukaan tietyt esineet ja asiat ovat niin pyhiä ja siten vaarallisia, ettei niihin kosketa eikä niistä puhuta. Sana tabu tulee tongan kielestä, ja se tarkoittaa 'pyhää', 'kiellettyä'. Ja taide on tällainen asia: kysymykseen milloin taide muuttuu sikailuksi kieltäydytään vastaamasta sen excusén verukkeella, että eihän taiteen rajoja voi asettaa. Mutta jos näin on, niin Järjestyslaki pitää silloin kumota pikimmiten, sillä mikä tahansa sikailu voi muuttua taiteeksi että sanotaan sen olevan taidetta. [Tosin näin meneteltäessa vajotaan deflatoriseen relativismiin: asiat ovat niin koska minä sanon niiden olevan niin ja sillä sipuli.]

Miksi taide sitten on tabu? No koska Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Totalitarismi todellakin teki vahinkoa niin Natsi-Saksan kuin Neuvostoliitonkin taiteelle. Italiassa sensijaan taide sai kukoistaa villinä ja vapaana, siitä parhaiten osoittaa kuva kubistisesta Ducesta. Ja tällä verukkeella sitten taidetta ei saa rajoittaa eikä vetää niitä rajoja, missä taide lakkaa olemasta taidetta ja muuttuu joksikin muuksi.

Mutta jos Teemu Mäen kissantappovideot ovat taidetta eivätkä brutaalia eläinrääkkäystä, niin silloin Ilse Kochin ihmisnahkaisia lampunvarjostimia on arvioitava taiteena eikä sotarikoksina. Vajoamme relativismin hyllyvään suohon. Sikailu ja rikokset eivät muutu taiteeksi vaikka niitä taiteeksi sanottaisiinkin. Mutta tämän asian esillenostaminen on tabuun kajoamista.

Ruukinmatruunan kimppuun on hyökätty, koska hän on kajonnut tabuun. Ruukinmatruuna on todennut, että markkinavoimat ovat ainoa objektiivinen tapa määrittää, mikä on hyvää ja mikä on huonoa - hyvä menee kaupaksi kun taas huono ei. Ikävä kyllä tässä vajotaan informaation asymmetriaan: markkinat vääristyvät, koska "asiantuntijat" auktoriteetillaan pääsevät sanelemaan "hyvän" ja "huonon" ja määräämään kysynnän ja tarjonnan, ja "asiantuntijat" kiinnittävät taiteessa enemmän huomiota muotoon kuin substanssiin. Ruukinmatruunan todetessa, että ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut taas pitäisi jättää markkinoiden vastuulle" (Tuomas Enbuskea siteeraten), protestit nousivat: ei valtio saa päättää minkälaista taidetta tehdään, eikä taidetta saa jättää markkinoiden armoille koska Kauniit ja Rohkeat! Fasisteja, kommunisteja, totalitaristeja!

Mutta Natsi-Saksaan tai Neukkulaan vetoaminen taiteen osalta on oikea malliesimerkki sofistisesta virhepäätelmästä - tunnettu myös nimellä reductio ad Hitlerum. Natsit kannattivat myös sosiaaliturvaa, yhteiskunnallista tasa-arvoa, luokkavapaata yhteiskuntaa, he suojelivat luontoa, tykkäsivät rakentaa moottoriteitä ja vastustivat globaalia markkinataloutta. Ja silti Suomessa yleisesti kannatetaan sosiaaliturvaa, yhteiskunnallista tasa-arvoa, luokkavapaata yhteiskuntaa, luonnonsuojelua, moottoriteitä ja niskalenkkiä markkinavoimista. Jos hei, bitte, natsitellaan sitten toisiamme seuraavan kerran vasta, kun joku uhkaa pistää kuusi miljoonaa ihmistä uuniin?

Ja otetaan tabut tabuina.

Uskonto ei ole enää tabu. Seksuaalisuus ei ole enää tabu. Politiikka ei ole enää tabu paitsi monikulttuurikritiikittömyyden osalta. Mutta taide on tabu. On kiellettyä sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita.

Tony Halme oli kaikkien jurpojen kruunaamaton kuningas, ja tietämättään valtakunnan hovinarri. Mutta hovinarrille on sallittua sanoa ääneen se, mitä hoviherrat eivät saa sanoa ääneen, ja hän totesi taiteesta seuraavaa:

jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta.

Ja näin todella kävisi. Sillä tämä on jo tehty. Vuonna 1961 italialainen Piero Manzoni purkitti omaa ulostettaan. Ja se meni läpi taiteena. Siis aivan puhdas sikailu. [Ilse Koch ja ihmisnahkalamput, anyone?] Tony Halme sanoi suoraan sen, ettei keisarilla ole vaatteita. Ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ikävä kyllä osoitti tämän Savonlinnan oopperajuhlilla - hän oli siellä vain näyttämässä itseään, ei suinkaan nauttimaasta taiteesta - hän oli tekstaillut koko ajan. Kunst ist scheisse - tekihän Marcel Duchamp pisuaarista taideteoksen ja Piero Manzoni, purkitti omaa ulostettaan.

Mutta tässä on ylitetty jo se raja, jossa taide lakkaa olemasta taidetta ja muuttuu sikailuksi. Rikoslaki tuntee petoksen käsitteen, ja Marcel Duchampin "taideteos" oli hänen omien sanojensa mukaisesti tarkoitettu petokseksi - mutta se muutui meemiksi ja alkoi elämään omaa elämäänsä.

Taide muuttui ongelmaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen dadan myötä. Sata vuotta on pähkäilty taiteen ongelmaa ja samalla taide on muuttunut tabuksi. Nyt on jo korkea aika julistaa taiteen ongelma ratkaistuksi ja todeta, ettei keisarilla ole vaatteita.

Pisuaarillaan Marcel Duchamp teki taiteesta ongelman. Tuo pisuaari ei ole mikään suuri luomus - Duchamp osti sen rautakaupasta valmiina. Taideteos ei ole uniikkikappale - se on massatuotettu esine. Taide-elämys ei ole kauneutta eikä katharsis - saman elämyksen saa menemällä julkiseen käymälään. Teos ei ilmennä totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan jättää mielikuvan fuulauksesta ja vaivautuneen tunteen. Duchamp ei valinnut mitä tahansa esinettä, kuten pesuallasta tai ovenkahvaa, vaan pisuaarin. Tällä hän antoi selkeän viestin: taide on jotain, minkä päälle ulostetaan.

Mutta meemi mutatoitui. Modernismissa taide oli pikemminkin filosofinen aspekti kuin artistinen. Modernismin tavoite ei ollut niinkään tehdä taidetta vaan löytää vastaus kysymykseen: mitä taide on? Tämän ongelman asetti dada. Duchamp antoi siihen vastauksensa. Ja me olemme eliminoineet taiteesta X:n, onko se yhä taidetta? Kun eliminoimme siitä Y:n, onko se yhä taidetta? Kun eliminoimme Z:n, onko se yhä taidetta vai onko se jo petkutusta, sikailua vaiko rikos? Modernismissa kyse ei ole esteettisestä kokemuksesta, vaan työt ovat pelkkiä filosofisen kokeilun välineitä. Taiteilija ikäänkuin "vedättää" katsojaansa. Ja useammin keskustelut "taiteesta" ovat kiinnostavampia kuin teokset itse. Taidemuseot eivät ole suinkaan esteettisen elämyksen saamista varten, vaan pelkkiä objektien säilytyspaikkoja, samalla tavoin kuin lokikirjamerkinnät tai rikosten todistuskappaleiden kokoelmat. Näin pääsääntöisesti taide, jonka ainoa tarkoitus on kohahduttaa, on epäonnistunutta taidetta. Tässä suhteessa taidetta voidaan pitää ikäänkuin liikennemerkkeniä - eivät ihailun kohteina sinänsä, vaan merkkeinä siitä, mihin olemme menneet ja mihin olemme menossa. Ja tämän kustantaminen julkisin varoin on moraalisesti väärin - se on markkinoiden asia.

Ja Duchamp itse halveksi kriitikkojaan: "Heitin pisuaarin päin heidän naamaansa haasteena, ja nyt he ihailevat sitä sen esteetisen kauneuden vuoksi. Pisuaari ei ole taidetta, vaan se on kone johon ulostetaan - se on esine, jota käytetään asettelemaan kysymys että miksi se ei ole taidetta." Duchampin pisuaari oli eräänlainen Sokalin jäynä. Ja molemmat otettiin todesta...

Duchamp siis petkutti, ja mikään muu kuin petkutuksen ottaminen todesta ei kuvaa asian tabuluonnetta sen paremmin, ja Hans Christian Andersenin vanha satu keisarin uusista vaatteista on jälleen kerran osoittautunut todeksi. Pikku ruukkilaisen todetessa eihän keisarilla ole vaatteita ensinkään hänet halutaan itsensä lynkata. Liian moneen "taiteenystävään" iskisi kognitiivinen dissonanssi heidän huomatessaan, että taiteella todellakin on rajat ja niiden tuolla puolen ovat petos, sikailu ja rikos. 90% kaikesta on roskaa - varsinkin taiteesta - mutta ne 10% ovat todellisia helmiä. Ja juuri niitä kannattaa jahdata.

Ja todettakoon, että ei kaikki vuoden 1880 jälkeen tehty ole skeidaa. Ruukinmatruuna ihailee, paitsi fantasiataidetta ja klassista taidetta, varsinkin espanjalaista surrealismia sekä kineettistä taidetta. Ja tietenkin op-taidetta. Maurits Escher yhdistää upealla tavalla düreriläisen perinteen matematiikan kautta surrealismiin. Mutta me nörtit olemme nörttejä, ja kuljemme omaa polkuamme.

Myös taideasioissa.

Skandinavian suosituin mies, eli viikinki irti, osa VII

Anders Behring Breivik todettiin sitten täysipäiseksi ja hän sai 21 vuoden kakun 77 murhasta. Ruukinmatruuna ounastelikin näin käyvän: hänen manifestinsa oli täysipäisen mutta läpeensä pahan ihmisen tekstiä. Syyntakeettomaksi julistaminen olisi vaatinut, että äänet pään sisällä olisivat käskeneet häntä murhaamaan eikä hän itse olisi mahtanut asialle mitään.

Mutta kenellekään ei liene yllätys, että Anders Behring Breivik on tällä hetkellä Skandinavian suosituin mies. Jos hän ennen tuomionsa julistamista sai kaksisataa kirjettä ihailijapostia, niin nyt hän saa niitä päivässä tuhatmäärin - kaikki kiimaisilta Homo Sapiens -lajin naarasapinoilta, jotka haluavat paritella hänen kanssaan ja saada hänen jälkeläisiään.

Ruukinmatruunalle tämä ei ole yllätys. Aivan kuten Jean Calvin esittää, ihminen todellakin on täysin turmeltunut ja läpeensä paha - sillä ihminen on eläin ja ihmisellä on eläimen himot, vietit, vaistot. Anders Behring Breivik on psykopaatti. Ja ikävä kyllä psykopatia on ihmisen normaalitila. Nuo kiimaiset apinanaaraat seuraavat vain hormoniensa ja geeniensä kutsua: parittele sellaisen koiraan kanssa, joka on osoittanut evolutiivisen kelpoisuutensa ja olevansa hyvägeeninen.

Miksi näin? Siksi, että Homo sapiens-koirasapina Anders Behring Breivik on osoittanut evolutiivisen kelvollisuutensa kykenemällä surmaamaan lajitovereitaan ja olemaan säälimättömän väkivaltainen. Sillä väkivalta ja olemassaolon taistelu ovat evoluution kantavia voimia ja koko evoluutio perustuu tappamiselle - elämä voi jatkua vain riistämällä jonkun toisen elämä. [Yleensä toki eläinten tai kasvien.] Evoluution moottori, olemassaolon taistelu, on kuin ouroboros, itse itseään syövä käärme.

Anders Behring Breivik on fanipostilla mitaten suositumpi kuin yksikään urheilija, rocktähti tai taiteilija. Ja tuo kaikki faniposti tulee - hävettää sanoa - naisilta. Väkivalta on kaikkein triviaalein tapa vallankäyttöön, ja valta - myös väkivalta - vetää naisia puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Murhaaja omaa valtaa toisen yli – ja hän on osoittanut evolutiivisen kelpoisuutensa suvunjatkamiseen naisen silmissä. Sillä, että hän on telkien takana, ei ole merkitystä, sillä saihan Steen Christensenkin suomalaismorsiamensa ja lapsia tämän kanssa. Feministinen naismyytti ei voisi olla kauempana biologian ihmiskuvasta. Väite, että tämä kylmäverinen murhaaja saisi naisten alapäät kastumaan, tuntuu irvokkaalta pilalta, mutta näin se vain on. Naiset puhuvat sanoissaan yhtä ja teoissaan toista, eikä ole yksi eikä kaksi feministiä, jotka ovat ensin haukkuneet miehet sioiksi, tyranneiksi ja sadisteiksi ja sitten menneet moottoripyöräkerholle etsimään "oikeita miehiä". Hybristofilia on yksinomaan naisten parafilia siinä missä pedofilia yksinomaan miesten.

Meillä naisilla on lopultakin hirvittävä vastuu päällämme - sillä juuri me päätämme ja valitsemme ihmissuhteissa - ja sitten käyttäydymme täysin irrationaalisesti ja vastuuttomasti kuin jotkut hepsankeikat. Mieheltä vaaditaan valtava määrä enemmän sekä itsehillintää että älyllistä käytöstä kuin naisilta. Itse asiassa nainen voi elää täysin himojensa, vaistojensa ja viettiensä viemänä, ja häntä kohden tunnetaan silti myötätuntoa, sääliä ja empatiaa. Mies ei. Ja ruukinmatruuna on valmis väittämään, että 80% kaikesta perheväkivallasta johtuu siitä, että nainen on alunalkaenkin hakeutunut väkivaltaisen miehen kanssa suhteeseen. Sillä hän on seurannut niitä naarasapinan geenejänsä.

Yhtäkään sotaa, yhtäkään väkivallantekoa, yhtäkään verityötä ei tehtäisi, elleivät naiset suosisi väkivaltaa ja väkivaltakäyttäytymistä ja jopa kannustaisi miehiä väkivaltaisuuteen. Naisten verenjanoa kuvaa ehkä kaikkein parhaimmin käsite valkoinen sulka - siis tapa, jolla englantilaisnaiset lietsoivat sotaa ja provosoivat miehiä sotimaan. Siis juuri siihen järjettömään ja mielipuoliseen joukkoteurastukseen, jota kutsutaan ensimmäiseksi maailmansodaksi. Ja toinen seurasi heti perässä. Sillä natsihallinto ei olisi pysynyt päivääkään kasassa ilman naisten sille antamaa tukea. Naisilla on ihmeellinen taito opportunismiin ja masokistiseen hybristofiliaan hyvästä ja pahasta piittaamatta. Sillä mitäpä libertarismin oppiäiti Ayn Rand oli muuta kuin päästään vinksahtanut vankilabändäri?

Mutta miehet niitä veritöitä joka tapauksessa tekevät, eivät suinkaan naiset. Omilleen jätettynä ja oman luontonsa varassa ihminen yksinään kykenee ainoastaan tuhoamaan, tappamaan, aiheuttamaan kärsimystä ja hävitystä. Ja sen sanelee evoluutio - äly ja aggressiivisuus käyvät käsi kädessä. Evoluutiopsykologia selittää asiat sellaisella tavalla, joita emme haluaisi hyväksyä, ja joita varsinkaan ateistit ja humanistit eivät haluaisi hyväksyä, mutta ikävä kyllä evoluutiopsykologia, toisin kuin vaikkapa freudilaisuus, täyttää falsifikaatiokriteerit. Psykopatia nimittäin ei olekaan evoluution näkökulmasta lainkaan häiriö, vaan etu - se mahdollistaa suuremman vapausasteen toiminnalle kuin kiltteys ja empatia. Ihmiskoiraiden tunnekylmä käyttäytymisstrategia on pikemmin ollut ihmisnaaraiden keskuudessa siinä määrin suosima, että epäsosiaalisia piirteitä omaavat geenit eivät ole päässeet yhteisöissä vähenemään. Evoluution kannalta raiskaus on luonnollisempi käyttäytymismalli kuin homoseksuaalisuus, sillä raiskaaja saa omat geeninsä jatkoon paljon todennäköisemmin kuin hinttapuli.

Evoluutiopsykologia osoittaa Martti Lutherin ja Jean Calvinin ihmiskuvan oikeaksi ja humanistien, kuten Stephen Hawkingin ja Esko Valtaojan, vääräksi. Ihminen todellakin on järjetön luontokappale, jolle äly ja kulttuuri on pelkkä pintasilaus. Tai kuten Charles Baudelaire toteaa:

Juuri luonto yllyttää ihmisen tappamaan kaltaisensa, syömään hänet, vangitsemaan hänet, kiduttamaan häntä. Sillä heti kun vapaudumme pakottavista tarpeistamme ja siirrymme ylellisten nautintojen äärelle, huomaamme, ettei luonto voi opastaa meitä kuin rikoksen tielle. Jos tutkitte ja erittelette huolellisesti kaikkea mikä on luonnollista, jokaista ehdottoman luonnollisen ihmisen tekoa ja mielihalua, ette löydä niistä mitään muuta kuin kauhisteltavaa. Kaikki kaunis ja ylevä on järjen ja harkinnan tulosta.

Tämän olisi voinut kirjoittaa Baudelairen sijaan aivan yhtä hyvin Martti Luther. Sillä Lutherin mukaan perisynti on turmellut ihmisen loppuun saakka eikä ihminen omin avuin kykene mihinkään muuhun kuin tappamaan, ryöstämään, murhaamaan - ja parittelemaan. Tapa tai tule tapetuksi, syö tai tule syödyksi - viidakon laki koskee myös ihmistä. Luther ei nähnyt ihmisessä mitään hyvää - hänelle ihminen oli pelkkä elukka. Calvin menee vielä pitemmälle; Calvinin mukaan luonnollinen ihminen ei suinkaan ole Jumalan, vaan Saatanan, kuva. Tuo täydellinen turmelus on yksi kalvinismin dogmatiikan peruspilareita. Ja evoluutiopsykologia on osoittanut Lutherin ja Calvinin ihmiskuvan olevan oikea. On typerää uskoa Jumalaan, mutta kertakaikkiaan pähkähullua uskoa ihmiseen.

Me emme ymmärrä Anders Behring Breivikiä humanismin näkökulmasta emmekä freudilaisen psykologian saati muiden oppisuuntien. Mutta me ymmärrämme häntä mainiosti Calvinin ja Lutherin näkökulmista - sekä evoluutiopsykologian näkokulmista. Anders Behring Breivik oli juuri sellainen luonnollinen ihminen jollaiseksi Luther kuvaa ihmistä ilman jumalasuhdetta ja joka Calvinin mukaan on ihmisen normaalitila. Mihin sitä enää Saatanaa tarvitaan, kun meillä on evoluutio ja sen kruunu, ihminen?

Mutta Luther ja Calvin eivät olleet biologeja eivätkä psykologeja, vaan teologeja. Heille takaportti tästä surullisesta tilanteesta oli Jumala ja hänen armonsa. Mutta tiede on tukkinut tämän takaportin. On nimittäin erittäin todennäköistä, ettei mitään jumalia ole olemassakaan ja että maailma on juuri sellainen kuin mitä se on - tämä maailma on kaikki eikä sen tuollapuolen ole muuta kuin pääkallo ja reisiluut ristissä sekä valkoisia matoja ja jälleensyntymä tänne samsaraan.

Meillä ei ole toivoa ihmisyydessä. Valtaoja ja Hawking ovat väärässä.

Meillä ei ole toivoa Jumalassa. Luther ja Calvin olivat väärässä.

Meillä ei ole toivoa teknologiassa. Kurzweil ja Vinge ovat väärässä.

Mutta yksi ainoa toivo näiden murhanhimoisten ja läpeensä pahojen alastomien apinoiden keskellä meillä on, ja se toivo on valaistuminen ja vapautuminen. Eli että todella sisäistämme Neljä Jaloa Totuutta ja pääsemme Kahdeksanosaisen Polun kautta eläinluontomme yläpuolelle ja irti samsarasta. Anders Behring Breivik ei siihen kyennyt.

Teepaitakausti

Ruukinmatruuna sai vinkin hämeenlinnalaisesta teepaitakaustista. Eli että hämeenlinnalaisessa ravintolassa oli bailannut seurue, jolla yhdellä jäsenistä luki T-paidan selässä rotankokoisin kirjaimin FUCK ISLAM.

No. Suomessa on sananvapaus ja mielipiteenvapaus, ja ruukinmatruuna on törmännyt Tuska-festivaaleilla jamppaan, jonka T-paidassa luki LOPETTAKAA ELÄINKOKEET - KÄYTTÄKÄÄ KRISTITTYJÄ. Se oli kyseisen T-paidan kantajan kannanotto kristinuskoa kohtaan - hyvin vihamielinen sellainen siis, ja sisällöltään identtinen tuon hämeenlinnalaisen paidan kanssa.

Mutta molemmat T-paidat edustavat äärimmäisen huonoa makua ja tuollaisten T-paitojen päällä pitäminen, edes vitsiksi, osoittaa lähinnä täydellistä käytöstapojen ja empatian puutetta. Niin paljon kuin ruukinmatruuna itse onkin nuiva islamin suhteen, hän ei ikimaailmassa pukeutuisi tuollaiseen T-paitaan - se on avointa veren kerjäämistä nenästä, ja samanlainen kannanotto kuin natsilipun ripustaminen parvekkeelle. Kyseessä on siis keltaisen nesteen, ei kuitenkaan oluen, nouseminen kuugeliin.

Mutta k*sipäisyys ei ole rikos.

Sananvapaus kattaa, ikävä kyllä, myös vihamieliset kannanotot niin kauan kun sananvapaudesta annettuja pykäliä ei ylitetä. On selvää, että toiset ihmisryhmät ovat uhreina tasa-arvoisempia kuin toiset - tämä tuli kaikille varmasti selväksi Halla-aho -farssin yhteydessä - mutta niin kauan kun rikoksen tunnusmerkit eivät täyty, sananvapaus on voimassa. Pelkkä kannanotto "Fuck Islam" ei ole kiihotusta kansanryhmää vastaan, koska siinä ei uhkailla, solvata eikä panetella ketään.

Tämä tosin ei ole kaikille aivan selvä asia.

Ja tunnetusti tie Helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Sen sai huomata toimittaja Riitta Torikka samaisessa ravitsemusliikkeessä. Hän närkästyi suvaitsevaisena ihmisenä syvästi tuosta k*sipäisyyden manifestaatiosta, ja vaati pokea heittämään ko. miehen ulos vedoten kiihotuspykälään. Poke kieltäytyi vedoten sananvapauspykälään, ja hän itse piti kyseistä T-paitaa lähinnä hurttina huumorina. Toimittaja Torikalla oli sitten sisu kiehahtanut, ja hän oli käynyt kyseisen miehen fyysiseen habitukseen käsiksi.

Tämän jälkeen versiot siitä, mitä tapahtui, vaihtelevat. Torikka esittää oman versionsa Hämeen Sanomissa otsikolla "Rienaava T-paita" - se löytyy pikaisella googlauksella.

Mutta jotta tilanne olisi entistä kimurantimpi, blogaaja Anu Palosaari oli ollut läsnä tapahtumahetkellä, ja esittää oman arvionsa tapahtuneesta täällä.

Yhteistä molemmille versioille on se, että

oikeamielisyyttä ja suvaitsevaisuutta omasta mielestään edustava journalisti kävi, ilman poliisin valtuuksia ja ilman tarkoitusta siviilipidätykseen, mitenkään miehen sanoillaan tai teoillaan provosoimatta, täysin tuntemattoman miehen kimppuun tavalla, joka täyttää lievän pahoinpitelyn tuntomerkit. Hän oli myös solvannut ja raapinut miestä.

Ruukinmatruuna tyytyy toteamaan miehestä, että mitäs kerjäsi verta nenästään pukeutumisellaan, mutta aivan kuten jos minihameeseen ja kireään toppiin pukeutuva vahvasti juopunut pissis tulee raiskatuksi, syy on vain, ainoastaan ja yksinomaan aggressorin eli pissiksen tapauksessa raiskaajan ja tässä tapauksessa toimittaja Riitta Torikan. No, pahoinpitely- ja kunnianloukkaussyytteethän siitä sitten hänelle napsahtivat. Rumien vaatteiden pitäminen nimittäin ei ole rikos.

On selvää, että lapset leikkivät niinkuin heidät puetaan ja laki on niinkuin se luetaan ja että islam nauttii suvaitsevaiston aivan erityistä arvostusta ja suojelua kun taas kristinusko ei, ja Raamatun heittäminen vessanpyttyyn on taidetta mutta Koraanin heittäminen vessanpyttyyn puolestaan kiihotusta kansanryhmää vastaan. Silti k*sipäisyys ei ole rikos eikä oikeuta sen enempää siviilipidätykseen, päällekarkaukseen kuin pahoinpitelyynkään. Ja tämä tuntuu suvaitsevaistolle - sekä Riitta Torikalle - olevan käsittämätöntä.

Mutta Torikalta tuntuu unohtuvan, että lehdistökortti ei ole poliisin virkamerkki. Vaikka kuinka olisi Tampereen yliopiston tiedotusopin tutkinto taustalla ja vaikka kuinka kokisi olevansa Oikealla Asialla (TM), se ei oikeuta lukemaan sen enempää korpilakia kuin omankädenoikeuttakaan, ja vaikka Torikka neljännen valtiomahdin edustajana kuinka yrittäisikin tehdä T-paidan päälläpitämisestä rikoksen ja tuon kannanoton olemaan kiihotusta kansanryhmää vastaan, journalistilla ei ole oikeutta leikkiä poliisia, syyttäjää ja tuomaria. Ainoa asia, mitä hän voi tehdä, on ottaa tilanteesta valokuvia todisteeksi vaikkapa kännykkäkameralla ja tehdä rikosilmoituksen poliisille. Syyttäjä ratkaisee tämän jälkeen, ylittyykö syyttämiskynnys. Mikään mahti maailmassa ei anna toimittajalle oikeutta lähteä repimään T-paitoja kenenkään yltä - vaikka tekstit olisivat kuinka rienaavia. Ruukinmatruuna ei suosittele yrittämään siviilipidätystä tällaisessa tilanteessa - poliisilla on hyvin huono huumorintaju.

Mutta silloin ollaan todella vaarallisilla jäljillä, kun toimittajat harrastavat hyssyttelyä ja itsesensuuria aivan oikeiden väkivalta-, omaisuus- ja siveellisyysrikosten osalta ja yrittävät tehdä huonotapaisuudesta rikoksen. Se osoittaa aivan yhtä pahaa ajatuksen kieroontuneisuutta kuin se, että otetaan satiiri todesta kuten Helena Erosen tapauksessa. Kun asiaa vielä tehostetaan väkivallalla eli päällekarkauksella, ollaan jo menty ei ainoastaan virsta vaan kokonainen peninkulma väärään - ja ainakin vaaksa, jonsei jo kokonainen syli, vaaraan. Nimittäin väkivallan käyttö jopa "hyvän" ja "suvaitsevaisen" tarkoitusperän ajamiseen on omiaan kompromettoimaan tuon tarkoitusperän. Sanasta "suvaitsevainen" ja "suvaitsevaisto" on tullut jo pilkkasana.

Torikan käytöksestä ruukinmatruunalle tulee ensimmäisenä mieleen käsite v*ttumainen ämmä mieleen. Siis kaikki tuntevat sen ihmistyypin, joka huutelee pihalla toisten perään ja kyylää kerrostaloissa ja tekee aiheettomia ilmoituksia isännöitsijälle ja jolla ei ole kaikki inkkarit kanootissa. Myönnettäköön, ettei ruukinmatruuna itsekään ole niitä kaikkein kilteimpiä perhetyttöjä, mutta jonkinlainen tolkku ja häpy sentään tässäkin asiassa. Se, että esittelee journalistikorttia kuin jonkinlaista poliisin virkamerkkiä ja uhkailee kirjoittaa lehteen asiasta, tuo väistämättä jälleen kerran Eppu Normaalin mieleen:

Mitä enemmän nostatte kohua
sitä enemmän lapsenne rakastaa mua

Ja erityisen surulliseksi tämän tekee se, että kyseessä on journalisti - siis sananvapauden esitaistelija ja neljännen valtiomahdin edustaja, jonka nimenomaan pitäisi puolustaa sananvapautta eikä hyssyttelyä ja pakkovaltaa. Ohessa sitten vielä lainluentaa siviilipidätyksestä. Teepaitakausti ei oikeuta siviilipidätykseen.

Pakkokeinolaki 30.4.1987/450

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
1 LUKU
Kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen

1 §
Jokamiehen kiinniotto-oikeus

Jokainen saa ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos. (12.7.2002/615)

Jokainen saa ottaa kiinni myös sen, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan on pidätettävä tai vangittava.

Kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle.

Jos kiinniotettava tekee vastarintaa tai pakenee, kiinniottaja saa käyttää sellaisia kiinniottamisen toimittamiseksi tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon rikoksen laatu, kiinniotettavan käyttäytyminen ja tilanne muutenkin. (13.6.2003/516)

Voimakeinojen käytön liioittelusta säädetään rikoslain (39/1889) 4 luvun 6 §:n 3 momentissa ja 7 §:ssä. (13.6.2003/516)

Viimeinen lähtijä sammuttaa valot

Ruukinmatruuna on seurannut oman ammattinsa kuulumisia huolestuneesti, ja ajan myrskyt ovat lyöneet Suomen metalliteollisuutta ketjukuulanuijalla. FNsteelin konkurssi voi merkitä katastrofia suomalaiselle terästeollisuudelle.

FNsteel, jonka tuotantolaitokset ovat olleet Hangon Koverharissa sekä Dragsfjärdin Taalintehtaalla, on sangen tuttu firma sattuneesta syystä. FNsteel muodostettiin Ovakon, Fundian ja Hombergh Holdings BV:n fuusiona. Yhtiö ilmoitti kesäkuussa 2012, että Suomen toiminnot lopetetaan ja että yhtiö hakeutuu konkurssiin. Talousvaikeuksien syynä on FNsteelin mukaan teräksen maailmanmarkkinahintojen heikkeneminen ja raaka-aineiden korkeat hinnat ja käynnissä olleet kalliit uusinvestoinnit. Tehtaiden lopullisesta kohtalosta ei ole varmuutta; vakavia ostotarjouksia on jo tehty, mutta voi olla, että tehtaat lopulta puretaan ja hävitetään kokonaan. FNsteelillä on 252 velkojaa.

Isot konkurssit ovat Suomessa hyvin harvinaisia - yleensä tehtaat lopetetaan joko fuusioiden takia tai sitten ajetaan alas kannattamattomina. Mutta näinkin voi käydä. Konkurssi merkitsee kuitenkin yhden aikakauden loppua, sillä kyseisiltä seuduilta on suomalainen terästeollisuus saanut alkunsa Dalsbrukin rautaruukin perustamisesta 1698. Konkurssi sattui todella pahaan aikaan, sillä Koverharissa oli juuri masuunin saneeraus käynnissä, ja se olisi saatu valmiiksi kolme viikkoa konkurssipäivästä. Eli että sarastus olisi jo näkynyt horisontissa.

Mutta tilanne koko Euroopassa on huono. Terästeollisuudessa on Euroopassa valtava määrä ylikapasiteettia, kun taas Intiassa ja Kiinassa uunit hohkaavat valkohehkuisina. Tuotantokustannukset ovat Kauko-Idässä alhaiset, sillä ympäristö- ja työsuojelulainsäädäntö on siellä varsin liberaalia, ja palkkataso alhainen. Niinpä kapitalismin rautaiset lait sanelevat, minne tuotanto kulkee. Ja ikävä kyllä prosessiteollisuus on volyymivaltaista kansainvälistä tuotantoa. Joku sanoisi "pääomavaltaista", mutta pääomat ovat nykypäivänä menettäneet merkityksensä, sillä pääomaa saa rahoittajilta ja rakentaminen sekä laitteistot ovat halpoja, koska uusinvestointeja kannattaa tehdä sinne, missä lainsäädäntö on lepsua ja työvoima halpaa.

Täällä Koulukaupungissa katsotaan todella huolestuneesti kaikkialle Suomeen ja prosessiteollisuuden suuntaan. Ensin metsäteollisuus, sitten metalli ja pian kemianteollisuus perässä. Suomessa jalostus ja prosessiteollisuus on vaikeuksissa; ainoastaan alkutuotannolla - siis kaivoksilla - menee hyvin. Suomen tulevaisuus ei siis olekaan teknologiassa, vaan köyhissä mutta volyymiltaan suurissa luonnonvaroissa. Joita ei siis kannata jalostaa Suomessa, vaan myydä kansainvälisillä markkinoilla maailmanmarkkinahintaan.

Deindustrialisaatiossa on vielä se ikävä puoli, että kun prosessiteollisuuden tehdas on kerran ajettu alas ja purettu, hyvien aikojen koittaessa sellaisia ei enää milloinkaan rakenneta Suomeen. Samalla Suomen kriisivalmius heikkenee jälleen. Palvelujen ja osaamisen varaan rakentuva yhteiskunta on taloudeltaan aina labiilimpi kuin jalostukselle rakennettu, ja paljon kriisialttiimpi ja haavoittuvaisempi, ja paljon alttiimpi suhdanteiden iskuille.

Ruukinmatruuna on pohtinut vakavasti perheineen ulkomaille muuttamista sen jälkeen, kun olemme palanneet valtamereltä. Korkea verotus, tolkuton monikulttuuripolitiikka, yleinen pahoinvointi, kallis hintataso, korkea työttömyys, yhteiskunnan vähittäinen muuttuminen anarkotyranniaksi ja kaiken sen halveksunta, mikä menneille sukupolville on ollut arvokasta ja kallista, ovat saaneet ruukinmatruunan pohtimaan, että onko tällä maalla enää mitään tulevaisuutta ja että onko perheellämme täällä enää tulevaisuutta ja olisiko jossakin muualla - vaikkapa Australiassa - paremmin ja paremmat mahdollisuudet yrittämiseen ja luoda perheelle hyvät lähtökohdat.

Viimeinen lähtijä sammuttaa valot.

Päivän sarkasmi

Monikulttuurikritiikittömyyden kantava voima on relativismi - siis kyvyttömyys tai haluttomuus tehdä eroa oikean ja väärän, hyvän ja pahan sekä hyödyllisen ja vahingollisen välille.

Päivän mietelmä

Natsi-Saksan taiteen tragedia ei ollut se, että se määrittelu jotkut taiteen muodot "rappiotaiteeksi" ja vainosi taiteilijoita. Sen tragedia oli siinä, että pahuuden kulttuuri yritti tuottaa hyvyyden taidetta. Lopputulos oli täyttä fuulaa, sillä pahuuden sielunmaisema ei voi ilmentää hyvyyttä reaaliseksi, vaan lopputulos on aina jotain valheellista, epäaitoa. Jos Natsi-Saksa olisi rehellisesti yrittänyt tuottaa rumaa, kolhoa, mitäänsanomatonta, triviaalia ja vastenmielistä taidetta, me ihailisimme nyt noita tuotoksia.

Fascistisella Italialla ei tätä ongelmaa ollut. Se tuotti aivan rehellistä pahuuden taidetta. Niinpä me nyt ihailemme fascismin taidetta ja fascistista futurismia. Fascismin taide edusti fascismin sielunmaisemaa, kun taas kansallissosialismin taide ei sitä edustanut.

Ja silti nuo järjestelmät edustivat pahuutta alastomimmillaan.

Kilpapurjehtimaan

Ruukinmatruunan perhe oli jokin aika sitten kilpapurjehtimassa - luokkaliiton ystävät houkuttelivat meidät mukaan kilpailuun. Emme kuitenkaan olleet omalla veneellämme mukana, vaan gasteina - vieläpä niin, että kumpikin eri veneissä.

Kilpapurjehdusta on pitkään pidetty elitistisenä porholajina, mutta siinä on vain osatotuus. Pikemminkin kyse on samasta kuin moottoriurheilussa: pinnalle näkyvät vain formulat ja forty-ninerit, mutta pinnan alla on valtava määrä jokamiesluokkaa ja luokkamestaruuskilpailuita. Ja tällaiseen turnaukseen mekin otimme osaa. Anna minulle kaksi tuntia merellä ja ilmaiset oluet, niin lähden ihan mihin tahansa voisi tyypillinen kilpapurjehdusgasti todeta.

Kilpapurjehdus on tyyppiesimerkki Jaska Brownin mainitsemasta joukkuemonikilpailusta: kilpailuun ottaa osaa monta venekuntaa, joissa jokaisessa on monta miehistön jäsentä, ja venekunnat kilpailevat toisiaan vastaan. Jokainen venekunta purjehtii oman purjehduksensa ja pyrkii nimenomaan voittamaan toiset, ei suinkaan sabotoimaan muiden purjehdusta; sillä kahden korvapuusti on kolmannen kauppa.

Ja mikä parhainta: seura- ja turnauspurjehdukseen pääsee mukaan ilman venettäkin. Sillä yksikään yli viisimetrinen vene ei liiku kilpailuun yksinään. Kipparin ohella veneeseen tarvitaan yksi tai useampia gasteja eli miehistön jäseniä, joilla jokaisella on oma tehtävänsä veneessä. Ruukinmatruuna itse toimi vinssigorillana, eli hänen tehtävänsä oli kiskoa purjeet ylös ja alas, luovittaessa vaihtaa keulapurje puolelta toiselle sekä säätää isonpurjeen, spinaakkerin ja keulapurjeen jaluksia. Kultsi toimi toisessa veneessä keulagastina, ja hän hoiti spinaakkerin ja genuan ylös ja alas sekä spinaakkeripuomin paikalleen.

Ja pidättäkää henkeänne: kilpapurjehdus on täydellinen tasa-arvolaji. Naiset kykenevät toimimaan gasteina ja kippareina siinä missä miehetkin. Vinssigorillan tehtävä ei ole isommissakaan veneissä niin paljon fyysistä voimaa vaativa, etteikö nainen siihen kykenisi - isommissa veneissä on isommat vinssit. Mutta se, mitä tarvitaan, on kyky ajatella nopeasti, tilannetaju ja kyky sietää mustelmia. Niitä tulee. Seura-, turnaus- ja luokkaliittokilpailuissa miehistöt ovat lähes poikkeuksetta sekamiehistöjä, ja usein kilpailuun lähdetään koko perheen voimin, eli ikärajoja ei ole. Ja kilpapurjehdusta voi harrastaa pitkälle kahdeksankymppiseksi.

Seura-, turnaus- ja luokkaliittokilpailut ovat yleensä tasoituskilpailuja. Koska suurin osa purjeveneistä on suunniteltu perheveneiksi ja kelluviksi kesämökeiksi, niiden nopeusominaisuudet voivat olla heikot, mutta ne ovat yleensä joko mukavia tai turvallisia. Vanha nyrkkisääntö on nopea - turvallinen - kuiva: valitse kaksi mutta et saa kolmatta. Ja kaupan päälle veneisiin vaikuttavat myös aerodynamiikan ja hydrodynamiikan lait: erilaisilla purjeilla on erilaiset ominaisuudet, ja vesilinjapituus sekä märkäpinta ja Frouden luku vaikuttavat siihen, millaisia nopeuksia eri veneillä on odotettavissa. Nyrkkisääntö on, että vanhemmat perheveneet ovat nopeita ja turvallisia mutta eivät mukavia; uudemmat perheveneet ovat turvallisia ja mukavia mutta eivät nopeita - mutta sillä ei ole väliä, sillä uudemmat perheveneet ovat paljon isompia kuin vanhemmat ja niiden runkonopeus on siksi suurempi. Ja koska erilaisilla veneillä on erilaiset ominaisuudet, niin kilpailusta saadaan kaikille tasapuolinen erilaisten tasoituskertoimien kautta. [Luonnollisestikaan yksityyppikilpailuissa, joissa kaikki osanottajat edustavat samaa venetyyppiä, tasoituskertoimia ei tarvita.]

Tasoituskertoimista tunnetuin on LYS-luku, eli Lidingö Yard Stick. Se tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että jokaiselle venetyypille lasketaan tietty LYS-kerroin, ja tasoitettu aika saadaan kertomalla veneen kilpailuaika tuolla kertoimella. LYS on aluperin määritelty niin, että eri venetyypeillä on kierretty Lidingön saari Tukholman edustalla, ja Nordisk Folkbåtille eli Kansanveneelle, "folkkarille", se alunperin oli 1,00 ja muita tyyppejä sitten verrattiin folkkarien saavuttamaan aikaan. Vaikka eri tyypit käyttäytyvät eri tavoin erilaisissa tuulissa, LYS on varsin hyvä approksimaatio veneen suorituskyvystä, ja sillä saadaan reilu peli aikaan. Tasoituskilpailussa isot veneet yleensä tulevat ensimmäisinä maaliin, mutta kun mitataan tasoitettu aika, niin se kertoo miehistön, ei suinkaan veneen, suorituskyvystä.

Entäpä miten pääsee mukaan? Yleensä tilanne on pursiseuratason ja veneluokkatason kilpailuissa se, että veneitä on enemmän kuin halukkaita gasteja, ja isoissakin veneissä joudutaan purjehtimaan lähinnä kaksistaan. Mikä ei ole kivaa. Purjehduskilpailu kestää yleensä kaksi tuntia, ja se on koko ajan joko fyysistä tai älyllistä suorittamista. Eli mukaan pääsee lähinnä sillä, että haluaa tulla mukaan, omistaa lämpimät vaatteet ja omaa hyvän fyysisen kunnon ja hyvin terävät hoksottimet sekä nopean oppimis- ja omaksumiskyvyn. Eli jos haluatte mukaan ja tunnette jonkun purjehtijan, niin kysykää että pääseekö. Eri perhevenetyypeillä on aktiiviset luokkaliittonsa, ja juuri ne järjestävät jokamiesluokan purjehduskilpailuita sekä kokoontumisajoja. Niiden kautta pääsee mainiosti mukaan.

Purjehdusta sanotaan insinöörilajiksi. Ei siksi, että se olisi väline- ja vempeleurheilua, vaan siksi, että pärjätäkseen täytyy ymmärtää aerodynamiikkaa sekä geometriaa ja osata lukea säätä ja tuulia. Purjeveneen purje on kuin pystyyn nostettu lentokoneen siipi, ja bermudatakila käyttäytyy kuten kaksitasolentokone. Samat lait ja nyrkkisäännöt pätevät molemmissa. Purjeiden nostovoima luo venettä etenpäin liikuttavan voiman, ja vaikka bermudatakila ei purjehdi myötätuuleen yhtä hyvin kuin raakatakila eikä nouse luoviin yhtä hyvin kuin ravunsaksitakila, se on paras kompromissi kaikkien takilatyyppien välillä. Bermudapurje saavuttaa - aivan kuten lentokoneen siipikin - parhaan nostovoimansa aivan sakkausrajaa lähellä, ja siksi on tärkeää, että purjeissa säilyy koko ajan laminaarivirtaus - tämän voi päätellä purjeeseen kiinitettujen villalankojen asennosta. Purjeiden säätö jalusten ja eri säätimien (snörppi, barberhauleri, kikkitalja jne) avulla on avain optimaaliseen suorituskykyyn. Mutta aloittelevan kilpapurjehtijan ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että osaa tehdä vastatuulikäännökset eli vendat oikein ja pysyy radalla - hyväksi kilpapurjehtijaksi opitaan, sellaiseksi ei synnytä, ja koska kyse on joukkuemoniottelusta, eri miehistöt ovat yleensä hyviä ystäviä keskenään, toisia kilpailijoita autetaan, ja gastit usein menevät mukaan toisiin veneisiin mikäli tarvitaan. Spinaakkerin käsittely on sitten oma taiteenlajinsa, ja siksi keulagastilla täytyy olla hyvä tilannetaju ja kyky toimia vaikeissa ja vaarallisissa asennoissa ripeästi.

Mutta kun purjeet vetävät hyvin ja spinaakkeri elää hiukan ja lentää kauniisti, purjehduksessa on mukana ripaus menneiden aikojen merimiesromantiikkaa. Perheveneelläkin pääsee mukaan tasoituskilpailuihin, eikä kilpapurjehdus välttämättä vaadi kaikkea mahdollista roinaa ja vekotinta mukaan vaan tärkeämpää kuin instrumentit ovat terävät hoksottimet ja kyky mukautua tilanteeseen. Ja usein pienet ja radikaalitkin ratkaisut, kuten vaikkapa tiukasti tuuleen päin purjehdittaessa puomin vetäminen fuskun avulla tuuleen niin, että puomin kulma tuulen suhteen muuttuu ja näin kyetään nousemaan tiukemmin tuuleen ja säästytään ylimääräiseltä luovimiselta, tai spinaakkerin jaluksen jaluspisteen muuttaminen barberhaulerin avulla voivat ratkaista kilpailun.

Mutta jokainen maaliin päässyt venekunta on voittaja. Siksi, että tasoituskerroin, ei maaliintulojärjestys, ratkaisee, ja jälkipeli alkaa vasta satamaravintolan puolella sekä luokkaliiton tai pursiseuran keskustelupalstalla.